Please, let me live a little longer...

Kujilla liikkuu hämäriä tyyppejä

Valvoja: Nightingale

Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja OtakuCroco » 05.11.2013 18:25

Thomas

Hyvin syrjäisen ja pimeän kapean kujan, erään ränsistyneen tiilirakennuksen paloportaiden tasanteella istui surkean näköinen nuorukainen. Tuo istui roikottaen jalkojaan tasanteen yli ja nojasi kipeää mustelmaista otsaansa kaiteen yläreunaan. Harmaanruskeat silmät katsoivat sumuisina vasenta kättä, jossa oli pari päivää sitten ollut tiputusletku. Nuorukaisen päällä oli harmaansiniset sairaalavaatteet, joista tuo ei ollut jaksanut vielä hommautua eroon. Paljoihin jalkoihin tulvahti kaupunkimainen lämmin tuulahdus, johon sekoittui kaikenlaiset luontoa saastuttavat aineet.

Kuka olisi uskonut, että kaikista ihmisistä juuri Thomas oli joutunut sairaalaan. Juuri hänen vasten tahtoaan ja sehän oli tapahtunut silloin kun hän ei ollut lainkaan tajuissaan. Itse asiassa hänen olisi pitänyt olla kuollut. Variksien olisi jo pitänyt käydä syömässä hänet jättäen vain luut jäljelle. Mutta niin ei ollutkaan käynyt. Hän kuulemansa mukaan oli käynyt erittäin lähellä kuolemaa. Muutaman päivän tajuttomana ollessaan, hän ei muistanut niistä päivistä yhtään mitään. Hän ei edes ollut nähnyt mitään unta. Aluksi hän muisti vain hämärästi, minkä takia oli joutunut sairaalaan, mutta kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli miettinyt niin kauan, kunnes muisti kaiken salamankirkkaasti.

Kaikki oli lähtenyt siitä kun hän käveli kaikessa rauhassa Rockin kanssa kävelykadulla. He kääntyivät kujalle vievästä kulmasta, mutta sitten hänen koiransa oli haistanut jotain hyväntuoksuista seuraavan kulman takana. Se oli mennyt jonkun tyypin jättämän nugettikasan luokse, joka oli ollut vielä tuore. Aluksi Tom itse ei ollut välittänyt mitään koiran menemisestä, mutta laukauksen kuullessaan hän riensi koiran luokse. Rock inisi kyljelleen nugettikasan vieressä. Verta valui sen rintalastasta. Jonkin matkan päässä oli viiden hengen joukko, jonka Tom tunsi liian hyvin. Nuo lähtivät moottoripyörillään karkuun eikä raivoisan Thomaksen ollut mitään järkeä lähteä perään. Hänen täytyi hoitaa koira kuntoon. Sen hengitys vinkui rahisevasti, se yritti haukkoa henkeä suurella kuonollaan.

Thomas painoi käsillään silmiään, jottei vuodattaisi liikaa kyyneliä. Koiran kuoleman muisteleminen teki liian kipeää. Se oli hänen syytään. Eikä hänen uskollista ystäväänsä ollut enää häntä seuraamassa. Ei ollut pitämässä jo niin yksinäiselle isännälleen seuraa. Sitä ei enää ollut missään.
Kosto. Sitä Tom oli ajattellut ensimmäisenä. Seuraavana päivänä hän marssi suoraan vihollisen majapaikkaan, joka oli ollut jossain syrjäisessä lakkautetussa tehtaassa. Hän oli jäänyt tappelussa alakynteen, eikä hän olisi voittanut muutenkaan, sillä pomolla oli ollut revolveri.

Muutama mies oli pidellyt häntä tiukasti aloillaan sen jälkeen kun hänet oli muksittu henkihieveriin. Joukkion johtaja oli sanonut tappavansa hänet ja ottavansa hänen alueensa omaan käyttöönsä. Tämä oli kaivanut jostain jonkun ruiskuntapaisen ja iskenyt sen hänen suonistoonsa. Taisi olla jotain huumetta, sillä pistoksen jälkeen oli iskenyt kamalan huono olo ja sydämen syke heitti nollaa ja satasta yhtä aikaa. Sen jälkeen kaikki olikin mennyt pimeäksi, ja hän oli herännyt seuraavan kerran sairaalassa kamalien kipujen kourissa. Hän oli ovella nähnyt pari kyttää, jotka keskustelivat lääkärin kanssa. Niiden mentyä Thomas oli tajunnut joutuvansa tämän kaiken jälkeen vankilaan. Syytteenä varkaudet, huumeet, joita hän ei edes käyttänyt ja jotkut muutkin, mitä hän oli elämän varrella saanut aikaan...
Ei auttanut muuta kuin karata. Se ei ollut ollut poliisisairaala, joten sieltä pääsi helposti pois yöaikaan hätäuloskäynnin kautta. Hän oli repinyt kaikki letkut irti käsistään ja vain lähtenyt vaikkei olisi ehkä saanut. Elämästä taisteleminen oli käynnissä hänellä vieläkin. Hän ei nyt saanut sairaalahoitoa. Hän ei tiennyt kauan oli makanut tajuttomana sairaalassa, mutta kunnossa hän ei ollut. Muksimisen jälkeiset jäljet näkyivät vieläkin hyvin selvänä eikä sekään auttanut hänen oloaan, että etsintäkuulutuksia oli enemmän ympäri Lontoota kuin koskaan aiemmin. Hän oli kuullut ihmisten puhuvan, että olivat nähneet hänet tv:ssä tai sanomalehtien etusivuilla.

Nuorukainen pyyhki kuivuneet kyyneleet likaisilta poskiltaan ja puristi kätensä nyrkkiin. "Voi vitun vittu", hän mutisi silmät ummessa. Hänellä ei ollut enää mitään, mistä olisi voinut hakea apua. Rock ei ollut täällä varoittamassa jonkun tulosta. Hän ei saanut levätä hetkeäkään, koska silloin hän altistuisi kaikkein eniten vaaroille. Eikä sitäkään tietäisi, mistä hän heräisi seuraavan kerran, kun avaisi silmänsä. Hänet oli ahdistettu nurkkaan kuin katukoira, jota rankkuri innoissaan havitteli kepin päässä olevalla renkulalla.
"You should never fight your feelings"
Avatar
OtakuCroco
Ylläpitäjä
 
Viestit: 396
Liittynyt: 03.11.2013 19:44

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 05.11.2013 20:44

Niya Fujiwara

"Mä lähen ulos, tuun illalla, moikka!" Niya huikkasi eteisestä, jossa hän laittoi paraikaa punaisia tennareita jalkoihinsa. "Muistathan tulla ennen pimeäntuloa takaisin?" äiti huudahti huolta äänessään keittiön suunnasta. "No joo joo, kyllä mä jossain vaiheessa tuun", Niya vastasi epämääräisesti. Jäämättä kuuntelemaan enempää äitinsä mäkätystä hän painui pihalle ja läimäytti oven reippaasti kiinni perässään. Vanhemmat! Aina ne olivat komentelemassa ja jakelemassa hyviä neuvojaan, vaikka hän oli jo mielestään tarpeeksi vanha kyetäkseen huolehtimaan itse itsestään. Ei hänelle ollut koskaan käynyt mitään, vaikka hän oli riekkunut huolettomasti yöaikaan vähän joka puolella Lontoota. Miksi hänelle siis tälläkään kertaa kävisi mitään?

Matkallaan bussipysäkille Niya otti muutaman tanssiaskeleen silkasta ilosta. Vaikka vanhemmat olivatkin aivan yhtä rasittavia kuin aiemminkin, niin oli silti ihanaa olla kotona Lontoossa syrjäisen yksityiskoulun sijaan. Harmi vain, ettei tätä iloa kestäisi enää kauaa, sillä talviloma oli jo lopuillaan. Kohta pitäisi nousta junaan ja palata Black knight'sin harmaaseen arkeen kaikkien sekopääoppilaiden joukkoon. Olihan Black knight'sissa tietysti joitakin hyvännäköisiä ja kiinnostavia oppilaita kaikkien omituisten viheltäjien joukossa, mutta valitettavasti suurin osa oppilaista oli sen verran ongelmaista tavalla tai toisella, ettei Niya tuntenut halua tutustua heihin. Hän ei ollut hullu eikä myöskään aikonut tulla sellaiseksi hengaamalla kaiken maailman pyromaanien, viiltelijöiden ja tappelupukarien kanssa. Tuollainen psykopaattisuus saattoi hyvinkin olla tarttuvaa.

Niya matkusti bussilla Lontoon länsipuolelle, jossa hän oli sopinut tapaavansa yhden lukuisista kavereistaan, joka oli kinunnut häntä seurakseen ostosreissulle. Kyseinen kaveri oli Niyan mielestä vähän tylsä, mutta koska muutakaan ohjelmaa ei ollut ilmaantunut, hän oli päättänyt mennä tapaamaan tätä. Sitä paitsi voisivathan he törmätä joihinkin tuttuihin, jolloin päivä saattaisi kääntyä jännempään suuntaan. Koskaan ei tiennyt, mitä kohtalo oli hänen varalleen kehitellyt. Täytyi vain astua kotiovesta ulos ja lähteä katsomaan, mitä tapahtuisi.

Jäätyään mielestään oikealla pysäkille pois Niya lähti tallustelemaan eteenpäin päästäkseen ostoskeskukseen, jossa oli sopinut tapaavansa kaverinsa. Jonkin aikaa kuljettuaan hän kuitenkin huomasi, ettei seutu näyttänyt yhtään tutulta. Olikohan hän sittenkin jäänyt pois yhtä pysäkkiä liian aikaisin? No, hällä väliä, kyllä hän jotenkin löytäisi tiensä ostarille, jos vain jatkaisi eteenpäin. Häntä ei liiemmin huolettanut, vaikka hän kulki parhaillaan jonkinlaisella syrjäisellä teollisuusalueella, jonka kadut olivat päiväsaikaankin hämäriä niitä reunustavien korkeiden tiilirakennusten vuoksi.

Niya kääntyi jälleen yhden kulman ympäri ja jatkoi reippaasti matkaa. Äkisti hänen silmänsä kuitenkin osuivat ihmishahmoon, joka istui erään huonokuntoisen tiilirakennuksen paloportaiden juurella. Hienoa, hänhän voisi kysyä tuolta tyypiltä suunnistusapua! Täkäläinen tietäisi varmasti, mitä kautta hän pääsisi nopeimmin ja kätevimmin ostoskeskuksen luokse. Niya suuntasi askeleensa kohti tuntematonta ihmistä huolettoman päättäväisenä, varmana siitä, että tyyppi kyllä auttaisi häntä mielellään.
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja OtakuCroco » 05.11.2013 20:48

Thomas

Kuitenkin hän halusi vielä elää pitkän elämän. Hän ei halunnut kuolla tässä ja nyt, vaikka ruumis sitä halusikin jo luovuttaa. Hän oli selvinnyt kaikenlaisesta paskasta, miksei sitten tästäkin? Tom ei päässyt minnekään eikä hän jaksanut liikkua, mutta se olisi pakko jos joku tulisi ja ilmoittaisi hänestä poliisille. Mutta jos se olisi kyttä, hänet olisi tuhoon tuomittu. Ehkä hänen pitäisi yrittää löytää joku paljon syrjäisempi levähdyspaikka...
Tom avasi suljetut silmänsä ja näki pelkkää sumeaa, silmiä särki ja päätä jumitti edelleen. Jostain kaukaa kuului autojen moottorin hyrinää, se oli niin kaukaista ettei siitä kannattanut stressaantua.

Kun hänen mielensä palasi takaisin todellisuuteen, alkoi kuulua lähestyviä askeleita. Ne olivat kevyitä, ripeitä ja samaan aikaan piinaavan pelottavia. Tom hätkähti sisäisesti pelosta ja tarrautui käsillään kaiteen reunoihin valmiina nostamaan itsensä ylös kuin haavoittunut eläin, joka ei halunnut vielä jäädä saaliiksi. Thomas joutui kuitenkin siristämään silmiään, sillä kauempaa kuvoihin ilmestyvä tyyppi näytti jotenkin tutulta. Mitä lähemmäksi toinen tuli sitä paremmin hän tunnisti tämän Niyaksi. Hänen kasvonsa kirkastuivat tahattomasti ilahtumisesta,vaikkei hän olisikaan halunnut tavata Niyaa enää milloinkaan.

Olihan viime kerta ollut sen verran ikävä kokemus, ettei sitä haluaisi kokea enää uudestaan. Oliko siitä edes kovin pitkä aika? Miksei hän muistanut? Mutta hän oli kyllä muistanut pettymyksen tunteen, joka kaivalsi vieläkin mielensopukoissa. Niyan näkeminen pisti muistamaan sen. Tuo oli vielä leikkinyt hänen tunteillaan vaikka hän oli ollut niin tosissaan. Niya oli idiootti, maailman tyhmin tyyppi ikinä mutta silti nyt tämän näkeminen ilahdutti häntä enemmän kuin mikään muu. Tom ei kuitenkaan halunnut antaa sen näkyä päältä päin.

Mutta mitä Niya ajattelisi heidän jälleentapaamisestaan? Ajatteliko yhtään mitään? Oliko se jo unohtanut? Viimeisin vaihtoehto tuntui todennäköisimmältä kuin mikään muu. Tämä luultavasti jatkaisi elämäänsä hänet unohtaneena eikä olisi mikään ihme, jos tämä nytkään ei tunnistaisi häntä. Niya lähestyi nopein askelin ja näytti siltä kuin tällä olisi ollut jotain asiaa. Tämän naamassa ei ainakaan vielä näkynyt merkkejä siitä, että hänet olisi tunnistettu.
"You should never fight your feelings"
Avatar
OtakuCroco
Ylläpitäjä
 
Viestit: 396
Liittynyt: 03.11.2013 19:44

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 05.11.2013 21:07

Niya Fujiwara

Kyyryssä oleva hahmo hätkähti, kun hän lähestyi. Ilmeisesti tämä oli kuullut hänen askeleensa. Niya näki toisen pään kohoavan, mutta hiukset olivat kasvojen edessä, niin ettei hän erottanut piirteitä. Sen verran hän kuitenkin näki, että tiesi kyseessä olevan nuori mies. Tämä vaikutti tuijottavan kiinteästi hänen suuntaansa.

Niya oli melkein vieraan nuoren miehen kohdalla, ennen kuin hän vihdoin näki toisen kasvot kunnolla ja tunnisti tämän. Tom! Niya pysähtyi yllättyneenä keskelle katua. Mitä toinen teki Lontoossa? Tomhan asui hänen yksityiskoulunsa läheisessä kaupungissa. Sieltä oli pitkä matka Lontooseen... Oliko toinen muuttanut?

Silmät suurina Niya astui vielä muutaman askeleen lähemmäs. Vasta nyt hän huomasi toisen kurjan ulkonäön. Tom näytti siltä kuin olisi joutunut tappeluun. Tai karannut sairaalasta. Vaatteet ainakin näyttivät sairaalasta pöllityiltä. Ja miksi toinen oli paljain jaloin?

"Mitä vittua sulle on tapahtunut? Mitä sä teet täällä Lontoossa?" Äkisti Niya muisti Rockin, joka oli säikytellyt häntä useammankin kerran, ja rupesi tähyilemään ympärilleen. Koiraa ei kuitenkaan näkynyt missään. Se oli omituista, koska Rock oli melkein aina siellä missä Tomkin. Varsinkin silloin, jos sen isäntä oli loukkaantunut, kuten nyt oli asian laita. "Ja missä Rock on?"
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja OtakuCroco » 05.11.2013 21:13

Thomas

Niya näytti aidosti yllättyneeltä hänet nähdessään ja pysähtyi kuin seinään ihmettelemään asiaa. Mahtoi olla yllätys nähdä hänet täällä ja vielä tällaisessa kunnossa. Thomas oli itsekin todella yllättynyt nähdessään Niyan. Hän oli joutunut tähän suureen kaupunkiin vastoin tahtoaan vailla minkäänlaista suojaa tai tukea. Näin suuressa kaupungissa ei olettanut törmäävänsä kehenkään tuttuun.

"Mitä vittua sulle on tapahtunut? Mitä sä teet täällä Lontoossa?" Niya kysyi astuttuaan vielä pari askelta lähemmäksi. Sitten nuorempi tähyili hetken kummastuen ympärilleen, kunnes käänsi kysyvän katseensa taas häneen. "Ja missä Rock on?" Rockin muistaminen teki kipeää, joten Thomas käänsi murheen murtaman katseensa tiiliseinään. Hän ei ollut maailmanmestari tunteidensa peittelyssä. Itse asiassa hän oli aina ollut rehellinen niiden kanssa, joten oli vaikea peitellä mitään. Hänen olisi tehnyt mieli olla kertomatta mitään Niyalle, koska oli yhä vihainen, mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut paljonkaan vaihtoehtoja.

"Jouduin yhteen välienselvittelyjuttuun... Ne pisti muhun jotain aineita... Seuraavan kerran ku heräsin, olin sairaalassa... " Sillä hetkellä Thomas oli sitä mieltä, että olisi ollut vain parempi jos häntä ei olisikaan koskaan löydetty ajoissa. Rockin menettäminen teki liian kipeää. "Ja mitä Rockiin tulee... se on kuollut..." Thomas mutisi murtuneella ja värisevällä äänellään.
"You should never fight your feelings"
Avatar
OtakuCroco
Ylläpitäjä
 
Viestit: 396
Liittynyt: 03.11.2013 19:44

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 05.11.2013 21:18

Niya Fujiwara

Tom käänsi välttelevästi katseensa poispäin, kohti läheistä tiiliseinää, kun hän kysyi Rockista. Niya kykeni silti näkemään toisen murheellisen ilmeen, joka riitti kertomaan hänelle, ettei koiralle kuulunut mitään hyvää. Nuoremmalla oli paha aavistus siitä, että Rock oli kuollut. Jos koira olisi ollut vain loukkaantunut, Tom tuskin olisi lähtenyt sen luota hetkeksikään pois. Niya oli oppinut, että Rock oli Tomille läheisempi kuin yksikään ihminen.

"Jouduin yhteen välienselvittelyjuttuun... Ne pisti muhun jotain aineita... Seuraavan kerran ku heräsin, olin sairaalassa... Ja mitä Rockiin tulee... se on kuollut..." Tomin ääni värisi ja melkein sortui viimeisten sanojen kohdalla. Niyan suu painui pieneksi, vakavaksi viivaksi. Hänen aavistuksensa Rockin kohtalosta oli siis osunut oikeaan, vaikka hän oli kovasti toivonut sen osoittautuvan vääräksi.

Henkisesti ja fyysisesti hajalla olevaa Tomia katsellessaan Niya tunsi olonsa neuvottomaksi. Hän ei ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin. Se oli aina hän, josta huolehdittiin, ei toisinpäin. Vain Hisaki oli ollut poikkeus sääntöön. Hisaki oli ollut ainoa ihminen, josta hän oli ottanut vastuuta, ja sekin oli tapahtunut surkuteltavan huonosti ja liian myöhään. Niya ei ollut oikea ihminen huolehtimaan muista. Hän osasi huolehtia vain itsestään - Kazun mukaan ei useimmiten edes siitä.

Kazu. Niyan aivot löivät jarrut pohjaan ja peruuttivat takaisin edellisen ajatuksen pariin. Kazu ei ollut koskaan avuton vaan tiesi aina, mitä piti tehdä. Kazu osasi ottaa vastuuta ja hoitaa asiat kuntoon. Niyan pitäisi vain soittaa ystävälleen ja pyytää tätä tulemaan avuksi. Kazu kyllä tietäisi, miten menetellä Tomin kanssa.

"Mä soitan mun kaverille. Se osaa auttaa", Niya sanoi Tomille, kaivoi kännykkänsä takkinsa taskusta ja valitsi bänditoverinsa numeron.
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja OtakuCroco » 06.11.2013 18:15

Thomas

Niya vaikeni. Thomasin ei tarvinnut kääntää katsettaan toiseen, hän tiesi muutenkin minkälainen ilme tämän kasvoilla oli. Hän tiesi, ettei Niya itkisi, miksi ihmeessä olisi itkenyt? Tällä ei ollut ollut minkäänlaista suhdetta siihen koiraan. Rock oli merkinnyt paljon vain hänelle ei kellekään muulle. Kukaan muu ei surisi sen kuolemaa kuten hän, ja hän tulisi aina muistamaan karvaisen ystävänsä, jota ei pystyisi korvaamaan kenelläkään. Ei millään muulla eläimellä, saatikka sitten ihmisellä.

Tom odotti nuoremman sanovan jotain, mutta tämä pysyi vaiti. Ehkä tämä mietti mitä pitäisi tehdä. Nuorukainen toivoi, ettei Niya soittaisi paikalle ambulanssia tai poliisia, silloin hän olisi pahemman kerran kusessa. Takeita ei ollut siitä, että hän pystyisi karkaamaan uudestaan. Hän oli mieluiten jäämättä kiinni nyt ja toipua omin avuin, ellei sitten Niya keksisi jotain muuta.

"Mä soitan mun kaverille. Se osaa auttaa", Niya sanoi yllättäen, mikä sai Thomasin säikähtäneeksi. Hän katsoi järkyttyneenä Niyaa, joka oli jo kaivanut puhelimensa jostain ja painoi luurin korvalleen. Tom ei ollut ehtinyt kieltämään toista ajoissa. Thomas ei olisi halunnut lisää ihmisiä tähän, varsinkaan tuntemattomia, eihän hän edes tiennyt minkälaisia kavereita Niyalla oli. Mitä jos tämän kaveri soittaisikin poliisille? Kiinnijäämisen pelko antoi hänelle voimia nousta seisomaan ja laskeutumaan paloportailta maantasalle. Se kävi vaivalloisesti, mutta onnistui kuitenkin. Näin hänellä olisi paremmat mahdollisuudet paeta, vaikka nekin oli huonot. Uupuneena äkillisestä toiminnastaan Thomas lysähti polvilleen maahan.
"You should never fight your feelings"
Avatar
OtakuCroco
Ylläpitäjä
 
Viestit: 396
Liittynyt: 03.11.2013 19:44

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 06.11.2013 19:23

Niya Fujiwara

Kazuhiro vastasi kolmannella pirahduksella tai mikä rumpalin soittoääni sitten olikaan - Niya ei tiennyt, koska Kazun puhelin ei ollut koskaan soinut hänen läsnäollessaan. "Niin?" vanhempi tiedusteli viileänpuoleiseen sävyyn. Olikohan Kazu ollut tekemässä jotain tärkeää? Toisaalta rumpali kuulosti melkein aina tuolta, joten ehkäpä ei. Sitä paitsi Niyan asia oli tärkeä.

"Mä tartten sun apua", Niya ilmoitti. Kazu huokaisi kuin hän olisi suurikin maanvaiva. "Mitä sinä olet tällä kertaa mennyt tekemään?" "Mä löysin just sattumalta yhen mun kaverin, joka on aika hajalla. Tai oikeestaan tosi hajalla. Siihen on pistetty jotain aineita, ja se on hakattu pahasti. Se ei voi mennä sairaalaan, koska poliisi ettii sitä. Mä en tiiä, mitä tehä."

"Älä nyt vain sano, että kyse on siitä taskuvarkaasta, jonka sinä tapasit koulun kaupunkiretkellä ja jonka kanssa harrastit seksiä", Kazu sanoi. Rumpali kuulosti siltä, että tiesi jo vastauksen kysymykseensä. Siitä huolimatta Niya vahvisti: "Just siitä."

"Soita poliisille", Kazu tokaisi kylmästi. Niya mutristi suutaan. "En mä voi. Ne pistäis sen vankilaan. Ja se on mun kaveri. Auta nyt mua, Kazu, pliis."

Kazu oli hetken vaiti. Sitten tämä totesi haluttomaan sävyyn: "Shou suostuisi varmaan ottamaan sen kaverisi joksikin aikaa luokseen. Hän ei kykene koskaan käännyttämään ketään apua tarvitsevaa oveltaan." Niyan suupielet kääntyivät välittömästi ylöspäin. Niinpä tietenkin, Shou! Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa yhden vanhimmista ystävistään! Tämä auttaisi varmasti Tomia.

"Mä tartten apua, että saan Tomin kuljetettua Shoun luokse. Se ei pysty kävelemään omin avuin, enkä mä jaksa kannatella sitä yksin", Niya sanoi seuraavaksi. "Missä te sitten olette?" Kazu kysyi yhä vastahakoisen kuuloisena. Niya vilkaisi ympärilleen ja yritti muistella, kuinka pitkälle oli tullut bussipysäkiltä. "Mun piti mennä sille South Kensingtoniin viime viikolla avatulle ostarille yhtä kaveria tapaamaan, mutta mä jäin vahingossa bussista yhtä pysäkkiä liian aikasin pois. Nyt mä oon jollain teollisuusalueella. En varmaan kauhean kaukana siitä ostarista?"

Kazu huokaisi yhtä aikaa ärtyneeseen ja lannistettuun sävyyn. "Kaipa minä jollakin keinolla teidät löydän. Vaikka en kyllä tiedä, haluanko." Sen sanottuaan rumpali katkaisi puhelun. Niya kuunteli hetken tuuttausta, ennen kuin tajusi sulkea puhelun omasta päästään. Tungettuaan kännykkänsä taskuunsa hän kääntyi Tomin puoleen ja ilmoitti nyt jo selvästi iloisempana tälle: "Mun kaveri tulee auttamaan mua viemään sut yhen meiän kaverin luo. Se suostuu varmana ottamaan sut luokseen niin pitkäksi aikaa kun on tarvis."
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja OtakuCroco » 06.11.2013 19:29

Thomas

Toisessa päässä vastattiin, kun Niya alkoi puhua. Jos Thomas ei olisi tiennyt, että kännykän toisessa päässä oli joku, hän olisi voinut luulla toisen puhuvan itsekseen. Niya ilmoitti tarvitsevansa apua. "Mä löysin just sattumalta yhen mun kaverin, joka on aika hajalla. Tai oikeastaan tosi hajalla. Siihen on pistetty jotain aineita, ja se on hakattu pahasti. Se ei voi mennä sairaalaan, koska poliisi ettii sitä. Mä en tiiä, mitä tehä." Niya kuulosti avuttomalta. Tälläkään ei ollut mitään käsistystä siitä, mitä pitäisi tehdä. He molemmat olivat ihan hukassa.

Thomas kuunteli puhelua tarkkaan, harmi ettei hän voinut kuulla Niyan kaverin puhetta, mutta osittain pystyi hän päättelemään, mistä oli kyse. "En mä voi. Ne pistäis sen vankilaan. Ja se on mun kaveri. Auta nyt mua, Kazu, pliis." Toisessa päässä oleva tyyppi, tässä tapauksessa kävi ilmi, että tämä Kazu oli näköjään ehdottanut poliiseille soittamista. Jos Niya olisi suostunut siihen, Tom olisi siinä vaiheessa ottanut hatkat, oli hän miten huonossa kunnossa tahansa. Takaisin hän ei menisi ja se oli selvä!!

"Mä tartten apua, että saan Tomin kuljetettua Shoun luokse. Se ei pysty kävelemään omin avuin, enkä mä jaksa kannatella sitä yksin", Niya selitti hetken kuluttua. Hienoa, nyt tähän soppaan sotkettiin joku kolmas, Shou-niminen tyyppi. Kuinka monta ihmistä Niya ajatteli sekoittaa tähän? Sehän varmistaisi sen, että joku sitten soittaisi itse poliiseille, vastusteluista huolimatta. Tomin vatsassa alkoi pyöriä, häntä alkoi ahdistaa koko tilanne. Hän ei halunnut tavata Niyan kavereita!

Puolella korvallaan Tom kuunteli puhelun loppua. Niya näköjään neuvoi kaveriaan paikalle, sen jälkeen puhelu loppui. "Mun kaveri tulee auttamaan mua viemään sut yhen meiän kaverin luo. Se suostuu varmana ottamaan sut luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarvis", Niya kertoi pirteästi hänelle puhelun loputtua. Tom vain mulkaisi toista ja mutisi jotain itsekseen, enimmäkseen hän sadatteli kohtaloaan. Hän ei ollut kovin mielissään siitä, että joutuisi jonkun tuntemattoman tyypin luokse asumaan, ja vielä sisätiloihin! Hän tulisi niin ahdistumaan siellä! Hän ei kuitenkaan voisi vastustella, sillä hän oli todella väsynyt, hän voisi pyörtyä uudelleen millä hetkellä hyvänsä. Hän ei kuitenkaan halunnut menettää tajuntaansa, ei ainakaan nyt.
"You should never fight your feelings"
Avatar
OtakuCroco
Ylläpitäjä
 
Viestit: 396
Liittynyt: 03.11.2013 19:44

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 24.01.2016 17:11

Niya Fujiwara

Jostain syystä Tom ei vaikuttanut ilahtuvan hänen uutisistaan. Tämä vain mulkaisi häntä, ikään kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa auttamisen sijaan, ja mutisi jotain, mistä Niya ei saanut mitään selvää. Darretten laulaja tuijotti hetken kaveriaan mutta päätyi sitten kohauttamaan olkapäitään. Toinen oli varmaan niin lääketokkurassa, ettei tämän käytöstä kannattanut ottaa liian vakavasti. Sitä paitsi Tom oli aina ollut aika outo.

Nyt kun Kazu oli hälytetty paikalle, he eivät voineet tehdä muuta kuin odottaa. Rumpalilla kestäisi varmaan ainakin parikymmentä minuuttia päästä heidän luokseen, vaikka tämä lähtisi heti matkaan. Niya istuutui samoille paloportaille, joilla Tom oli kököttänyt hänen löytäessään tämän. Portailla oli nyt tilaa, sillä toinen oli siirtynyt istumaan maahan portaiden eteen. Niya ei tiennyt, miksi Tom oli tahtonut vaihtaa portaat kylmään asfalttiin, mutta no, ainakin hän pääsi nyt istumaan.

Kazun tuloa odotellessaan Niya tekstasi kaverilleen, että oli tullut mutkia matkaan eikä hän sittenkään pääsisi tulemaan. Häntä ei liiemmin harmittanut ostarireissun jääminen väliin, koska hän ei tosiaan kauheasti välittänyt Nickistä, koska tämä oli niin ikävystyttävä, varsinkin silloin kun tämä innostui puhumaan Wowista. Niya ei ollut koskaan tajunnut tyyppejä, jotka pelasivat 24/7. Vaikka pleikkapelit olivat joskus kivoja, ainakin jos niitä pelasi yhdessä kavereiden kanssa, elämässä oli niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin ruudun edessä istuminen ja ohjaimen takominen. Hyvä seikkailu voitti hänen mielestään aina pelituokion.
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45

Re: Please, let me live a little longer...

ViestiKirjoittaja Nightingale » 24.01.2016 17:36

Kazuhiro Tanaka

Kazuhiro astui pahantuulisena ulos metrosta South Kensingtonin asemalla. Että hänen olikin pitänyt lupautua auttamaan Niyaa ja tämän vähintäänkin epäilyttävää tuttavuutta! Hän oli edelleen sitä mieltä, että järkevintä olisi ollut soittaa poliisille ja jättää koko asia näiden huoleksi. Jos poliisit kerran etsivät kyseistä ihmistä, niin tämä oli takuusti tehnyt jotain lainvastaista. Vankilaan joutaisi mokoma tyyppi hänen puolestaan.

Niyan anelu oli kuitenkin saanut hänet heltymään sen verran, että hän oli vastoin parempaa tietoaan mennyt ehdottamaan toista ratkaisua ja vielä päälle päätteeksi lupautunut auttamaan Niyaa raahaamaan kaverinsa Shoun luokse. Hän teki todellakin aivan liikaa hyvää Niyan eteen ottaen huomioon, ettei Niya ollut ikinä tehnyt mitään hänen eteensä. Ja nyt vielä Shoukin tulisi vedettyä mukaan tähän sotkuun. Mitäköhän tämä mahtaisi ajatella, kun he ilmestyisivät tämän oven taakse mukanaan ventovieras poika, jota poliisi etsi? Hän ei ainakaan olisi ollut yhtään tyytyväinen, jos hänen luokseen olisi yritetty tuoda jotain nuorisorikollista.

Ärtynyt ilme kasvoillaan Kazuhiro luovi ihmisjoukon halki ulos metroasemalta ja otti sitten suunnan kohti bussipysäkkiä, jolla Niya oli luultavimmin jäänyt pois. Kun hän ehätti kyseiselle pysäkille, hän katseli hetken ympärilleen ja yritti päätellä, mihin suuntaan suunnistustaidoton Niya oli todennäköisimmin lähtenyt. Kazun onneksi vain yhdessä suunnassa näkyi korkeita savupiippuja, jotka kielivät teollisuusalueesta. Sinnepäin siis, vaikka kaikkein mieluiten hän olisi kyllä haistattanut piutpaut koko asialle ja palannut kotiinsa omien asioidensa pariin.

Kiitos Niyan olemattomien suuntaohjeiden Kazuhiro sai kuljeskella hyvän tovin teollisuusalueella, ennen kuin hän vihdoin äkkäsi kaverinsa ja tämän rikollisen tuttavan eräällä kapealla sivukujalla. Niya istui heiluttelemassa jalkojaan paloportailla, kun taas heidän autettavansa oli polvillaan asfaltilla portaiden edessä. Kazu veti syvään henkeä kootakseen itsensä tätä farssia varten samalla, kun rupesi lähestymään kaksikkoa. Tämä sai niin olla viimeinen kerta, kun hän auttoi Niyaa.
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.
Avatar
Nightingale
 
Viestit: 937
Liittynyt: 03.11.2013 21:45


Paluu Kujat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron