The Dream of Darrette

Minho Park

Minho ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut vuoteellaan. Hän muisti, että oli ollut perjantai-ilta, kun hän oli puhunut viimeisen kerran Junin kanssa, mutta hänellä ei ollut käsitystä siitä, mikä päivä nyt oli. Kaikki Junin kanssa käydyn Skype-puhelun jälkeinen oli sumun peitossa. Hän oli varmaankin nukkunut jossain välissä, luultavasti useampaankin otteeseen, mutta hän ei muistanut sen paremmin olleensa unessa kuin valveillakaan. Hän ei myöskään muistanut, mitä oli ajatellut. Tuntui kuin hän olisi ollut koko ajan jonkinlaisessa puolitiedottomassa tilassa.

Minholla oli turta olo. Ihan kuin hän olisi sukeltanut suruun ja tullut sen toiselta puolelta ulos, ei toipuneena vaan vain vailla mitään tuntemuksia. Luultavasti hän oli ollut sekä vihainen että murheissaan jossain vaiheessa, mutta hän ei muistanut kumpaakaan tunnetilaa. Kumpikin tunnetila olisi todennäköisesti myös ollut terveempi kuin tämä tunnetyhjiö, mutta Minho oli liian turta tunteakseen huolta asian vuoksi. Kaikki tuntui yhdentekevältä, ei sen paremmin hyvältä kuin pahaltakaan.

Jos Minho olisi kyennyt ajattelemaan selkeästi, hän olisi luultavasti kummastellut sitä, että ero otti niin koville. Kuten hän oli muutama viikko sitten sanonut Shoulle, tämä ei ollut pitänyt olla hänen pahin eronsa. Hän oli kyllä rakastanut Junia, mutta he olivat seurustelleet paljon lyhyemmän aikaa ja vähemmän intensiivisesti kuin hän ja Siwon. Siwon oli ollut hänen elämänsä rakkaus, jonka rinnalla Jun ja hänen tunteensa Junia kohtaan kalpenivat auttamatta. Ja silti hän ei ollut ollut näin lamaantunut erotessaan Siwonista.

Ehkä se johtui siitä, että tämä oli jo hänen viides eronsa ja hän alkoi todella menettää toivonsa rakkauden suhteen. Tai ehkä se johtui siitä, että Siwonista eroaminen oli molemmilla kerroilla ollut hänen päätöksensä ja hän oli ollut eron tapahtuessa todella vihainen. Hänen ja Junin tapauksessa aloite eroamiseen oli tullut Junilta, ja heidän eronsa oli ollut enemmän murheellinen kuin kiukkuinen, ja sopuisat, surumieliset erot toisen osapuolen aloitteesta olivat jotain sellaista, mihin hän ei ollut tottunut.

Tai ehkä kaikki johtui siitä, että hän oli ilman tukiverkostoaan toisella puolella maapalloa. Kaikkien hänen aiempien erojensa aikana hänellä oli ollut ystävänsä ja rakas pikkusiskonsa Jihye tukenaan. Nämä olivat lohduttaneet ja huolehtineet, ettei hän päässyt hukkumaan murheeseensa. Täällä Lontoossa kukaan ei kuitenkaan osannut kaivata häntä tai huolestua siitä, ettei hänestä kuulunut mitään. Toki ainakin useimmiten joka ikinen päivä soittava Jihye oli luultavasti tavoitellut häntä ja oli nyt huolissaan, kun hän ei ollut vastannut yhteydenottoihin, mutta kuten sanottu, heillä oli puoli maapalloa välissään.

Rishou Makito

Shou asteli tuttua reittiä kohti Minhon asuntolaa. Reitti oli tullut täysin tutuksi jo toisella heidän tapaamiskerrallaan, joten osasi suunnistaa esseeparinsa luokse ilman navigaattoria. Tällä hetkellä sääkin oli leuto ja aurinkokin paistoi sankan pilvimassan takaa. Saattoi olla, että jossain vaiheessa alkaisi sataa, mutta ei olisi ollenkaan mikään ihme, eliväthän he vasta tammikuuta ja talvisateet valtasivat valtaosaa päivästä.

Shou oli pukeutunut tänään perinteiseen valkoiseen kauluspaitaan ja tummanharmaisiin pillifarkkuihin, joissa niittiyö koristeena. Kaulassa roikkui punainen kravatti. Oikeassa kädessään hän kantoi ostoskassia. Hän oli käynyt metrosta noustuaan lähikaupassa ja ostanut sitruunajääteetä sekä kaurakeksejä tulijaisiksi esseeparilleen. Minholla oli aina ollut jotain tarjottavaa heidän tapaamiskerroillaan, joten nyt olisi hänen vuoronsa. Hän ei loputtomiin kehtaisi mennä kylään, kun toisella olisi aina jotain tarjolla. Tietysti koreassa asunut Minho oli saanut kunnon kasvatuksen, joten teen ja pienen napostelun tarjoaminen kuului vain hyviin tapoihin.

Oli maanantaipäivä, jonne he yleensäkin ajoittivat esseen työskentelykerrat. Heidän parityönsä oli hyvällä mallilla, enää ei tarvinnut paljoakaan, kun se olisi valmis. Varmasti jopa tänään, jos he olisivat ahkeria. Shou piti siitä, että he tekivät esseetä säännöllisesti, ainakaan tällöin se ei jäisi roikkumaan ja viime tippaan. Oli hyvä välillä tehdä asioita nopeasti pois alta, näin ne eivät vaivaisi enää sen jälkeen, kun ne oli tehty.

Darretten kitaristi saapui opiskelija-asunto alueelle ja etsi korealaisnuorukaisen asunnon oven. Hän painoi ovisummeria ja jäi odottamaan ovenavausta. He olivat heti alussa vaihtaneet numeroita ja sopivat aina tapaamisista WhatsAppin kautta. Tästä päivästä he olivat sopineet viime viikon keskiviikkona, joten Minhon pitäisi olla kotona.

Minho Park

Ovikello soi. Minho ei kuitenkaan reagoinut siihen mitenkään. Pelkkä ajatus ylös nousemisesta tuntui ylivoimaiselta. Eiköhän ovikellon soittaja, kuka ikinä olikaan, menisi tiehensä. Tämä varmaan ajattelisi, ettei hän ollut kotona, ja se sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Hän halusi vain jäädä makaamaan vuoteelleen kuuntelemaan hiljaisuutta sisällään ja ympärillään.

Ovikellon soittaja osoittautui kuitenkin sitkeäksi. Tämä painoi uudelleen ovisummeria, nyt pidempään. Pieni hetki sen jälkeen hänen puhelimensa myös kilahti merkiksi uudesta WhatsApp-viestistä. Oven takana vaikutti olevan joku, jonka hän tunsi. Ilmeisesti hänen täytyisi sittenkin nousta ylös ja mennä ovelle katsomaan, mistä oli kyse.

Kun Minho kömpi jaloilleen, hänen päässään heitti sen verran, että hän joutui hetkeksi ottamaan tukea seinästä sängyn vieressä, ennen kuin pystyi lähtemään liikkeelle. Sen jälkeenkin hänellä oli heikko olo. Hän mietti ohimennen, oliko tulossa kipeäksi.

Matkallaan ovelle Minho ohitti kokovartalopeilin. Hän ei katsonut siihen, mutta jos hän olisi katsonut, hän olisi luultavasti päättänyt sittenkin olla avaamatta ovea. Hänellä oli nimittäin päällään vain kulahtanut t-paita ja pyjamahousut. Hänen hiuksensa olivat likaiset ja sotkuiset, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat lukuun ottamatta punoittavia ja turvonneita silmiä, jotka kielivät huonosti nukkumisesta ja runsaasta itkemisesti. Hän näytti siis kaikkea muuta kuin edustuskelpoiselta.

Ovelle päästyään Minho avasi sen. Oven takaa paljastui hänen yllätyksekseen opiskelijatoveri Shou. "Hei. Mitä sinä teet täällä?" hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti käheältä. Se johtui varmaan kurkun kuivuudesta, minkä hän havaitsi vasta nyt. Pitäisi varmaan juoda jotain.

Shoun näkeminen sai jotain liikkeelle hänen aivoissaan. Meni kuitenkin hetki, että ajatus muotoutui kunnolla. Lopulta Minho kuitenkin muisti, että he olivat keskiviikkona sopineet viimeistelevänsä pariesseensä maanantaina. "Onko nyt maanantai?" hän kysyi yhtä paljon itseltään kuin Shoulta. Sitten hän totesi ääneen: "Minulta ovat jääneet kaikki tämän päivän luennot välistä." Tavallisesta poiketen tieto opintojen laiminlyönnistä ei kuitenkaan herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita.

//Sori, kun autohittasin Shouta. Ajattelin kuitenkin, että on loogista, että jos Minho ei reagoi ovikelloon, Shou soittaa sitä uudestaan ja laittaa sitten viestiä puhelimella kysyäkseen, onko Minho kotona vai ei. Toivottavasti oli ok.//

Rishou Makito

Shou odotteli hetken ensimmäisen ovikellonpainalluksen jälkeen. Minho ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea, joten hän painoi uudemman kerran, nyt pidempään. Kumma juttu. Minhon olisi pitänyt olla kotona, koska tämä ei ollut ollut ilmoittanut mitään siitä, että tämänpäiväinen tapaaminen olisi siirretty toiseen kertaan. Ehkä toinen oli suihkussa eikä siksi kuullut, tai muuten päässyt avaamaan? Joka tapauksessa Shou kaivoi kännykkänsä takkinsa taskusta ja laittoi Minholle WhatsAppiin varmistus-kysymysviestin, että olihan heillä tälle päivälle sovittu tapaaminen. Ei olisi ollut mikään ihme, jos Shou olisi erehtynyt päivästä, koska olisi hyvin saattanut merkata vahingossa kalenteriin väärän maanantain. Ei olisi nimittäin ensimmäisen kerta.

Kului pieni hetki viestin lähettämisen jälkeen, kun sisältä alkoi kuulua hiljaisia, mutta jotenkin kömpelöhkön kuuluisia askeleita. Ovi avautui. Hetken sadasosan Darretten kitaristi pohti, oliko erehtynyt ovesta, koska sen avasi henkilö, jolla oli yllään pyjamahousut sekä kulahtanut t-paita, lisäksi tällä oli sotkuinen tukka ja hyvin kalvenneet kasvot sekä punertavan tummat silmänaluset. Shou oli tottunut näkemään Minhon aina siisteissä vaatteissa, ja tämä oli aina huolitellut hiuksensa hyvin ja tyylikkäästi. Nyt opiskelijatoveri oli tavallisen vastakohta.

"Hei. Mitä sinä teet täällä?" Minhon ääni oli käheä, ihan kuin tämä ei olisi puhunut mitään moneen päivään. "Meillä oli tälle päivälle sovittu tapaaminen", Shou muistutti. Hänen äänessään oli pieni ripaus huolta, kun hän katsoi toisen masentunutta ulkonäköä. Kaikki ei ollut hyvin. "Onko nyt maanantai?" toinen kysyi ja näytti hiljalleen palaavan nykyhetkeen mielensäsopukoista. Toisen katse oli varsin tyhjä ja kaukaisuuteen katsova. "Minulta ovat jääneet kaikki tämän päivän luennot välistä." Minhon äänessä ei kuulunut katumusta siitä, että oli missannut tämän päivän luennot.

"Pahoittelen, jos tulen huonoon aikaan, tai jos sinulla on kesken jotain," Shou sanoi ja vilkaisi Minhon olan yli tämän asuntoon, jossa oli aika hämärää. Verhot olivat ilmeisesti kiinni. Sitten kitaristi katsoi opiskelijatoverinsa turvonneita ja punoittavia silmiä. Toinen oli itkenyt. Ja paljon. Shou muisti näyttäneensä peilistä itseään katsoessaan samanlaiselta silloin, kun oli vastikään eronnut Hikan kanssa. Hänellä oli vahva tunne siitä, ettei Minho ollut ollut vain riidellyt poikaystävänsä kanssa tällä kertaa.

Minho Park

"Pahoittelen, jos tulen huonoon aikaan, tai jos sinulla on kesken jotain", Shou sanoi. Minho siirsi katseensa tyhjyydestä opiskelijatoverinsa kasvoihin. Tämän ilme oli huolestunut ja säälivä. En taida näyttää kovin hehkeältä. Tämäkään ajatus ei kuitenkaan herättänyt mitään tunnereaktiota hänessä. Kaikki tuntui niin yhdentekevältä.

"Ei kai", Minho vastasi kohauttaen olkapäitään. Häntä oli alkanut uudemman kerran huimata, joten hän nojautui vaistomaisesti ovenkarmiin. "Jun jätti minut", hän lisäsi. Hän ei ollut varma, miksi kertoi sen Shoulle. Jotenkin hänestä vain tuntui, että se oli syytä sanoa. Kenties selitykseksi. Tai sitten siksi, ettei hän keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.

Rishou Makito

Minho kohdisti katseensa nyt oikeasti Shouhun. "Ei kai", toinen sanoi olkiaan kohauttaen, välinpitämättömänä. Tämän jälkeen korealaisnuorukainen otti ovenkarmista tukea, näytti siltä kuin toinen aikoisi pyörtyä. Shou oli jo valmis antamaan toiselle tukea, jos toinen uhkaisi romahtaa kynnykselle. "Jun jätti minut", Minho sanoi.

Shou oli aavistellutkin niin, vaikka olisi toivonut aavistuksensa osoittautuneen vääräksi. Hän nyökkäsi toisen sanoille ja huokaisi pienesti ilmaa ulos nenänsä kautta ja katsoi toista ymmärtäväisesti. Hän tiesi, mitä toinen kävi juuri nyt läpi. "Saanko tulla sisään?" Shou kysyi pelkkää kohteliasuuttaan, vaikkakin se oli lähinnä ilmaus sille, ettei hän aikoisi vain kääntyä ovella ja lähteä takaisin kotiinsa. Hän ei aikoisi jättää Minhoa nyt yksin. Ei hän voinut.

Teki Minho tietä hänelle sisään tai ei, Shou astui tämän ohi eteiseen. "Meidän ei tarvitse tänään viimeistellä sitä esseetä. Meillä on hyvin aikaa vielä, joten voimme jättää sen tekemisen ensi kertaan", Shou sanoi ja kengät heitettyään jalastaan asteli pieneen keittiötilaan, jossa asetti ostopussinsa pöydälle. Minho tällä hetkellä tuskin välitti esseestä tai mistään muustakaan, mutta Shou ilmoitti silti, ettei sitä tarvinnut tehdä tänään loppuun.

"Toin vuorostani jääteetä ja kaurakeksejä meille, kun olet aina ollut niin vieraanvarainen minulle. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni", Shou selitti purkiessaan ostoksia. Hän avasi keksipaketin ja laittoi tarjolle. Hän kaatoi jääteetä lasiin, jonka ojensi Minholle. "Sinun kannattaisi juoda vähän", Darretten kitaristi kehotti. Toinen näytti siltä kuin tämän pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä nestevajauksesta. Toivottavasti Minho ei suuttuisi ihan kauheasti, että hän oma-aloitteisti toimi tämän keittiössä.

Shou oli hetken hiljaa ja punnitsi tilannetta. He eivät olleet tavanneet toisiaan montakaan kertaa, voisi sanoa, että he olivat tosilleen täysin ventovieraita. Hän ei siis ollut varma haluaisiko Minho pitää häntä täällä kauaakaan. Kuka halusi tukea täysin ventovieraalta? Ei auttanut kuin yrittää. "Jos haluat puhua siitä, voin kuunnella", Shou sanoi.

Minho Park

Shou nyökkäsi ja huokaisi. Tämän ilme oli säälivä. "Saanko tulla sisään?" opiskelijatoveri kysyi. Kysymys vaikutti kuitenkin olleen retorinen, sillä vastausta odottamatta toinen astui hänen ohitseen sisään ja alkoi riisua kenkiään. Minho veti automaattisesti ulko-oven kiinni. Hän ei ollut varma, että tahtoi olla kenenkään seurassa juuri nyt, mutta toisaalta tuskin Shoun seura voisi asioita pahentaakaan, joten loppujen lopuksi oli kai samantekevää, että toinen oli kutsunut itse itsensä sisään hänen asuntoonsa.

"Meidän ei tarvitse tänään viimeistellä sitä esseetä. Meillä on hyvin aikaa vielä, joten voimme jättää sen tekemisen ensi kertaan", Shou totesi kenkiä riisuessaan. Minho ei vastannut mitään. Essee oli suoraan sanottuna vihoviimeinen asia hänen mielessään juuri nyt, vaikka aiemmin hän oli ollut innostunut sen tekemisestä ja motivoitunut saamaan siitä hyvän arvosanan.

Saatuaan kenkänsä riisuttua Shou asteli yhdistettyyn keittiö- ja ruokailutilaan ja alkoi purkaa mukanaan tuomaansa kassia. "Toin vuorostani jääteetä ja kaurakeksejä meille, kun olet aina ollut niin vieraanvarainen minulle. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni", tämä selitti. Minho katseli vaiti, kun Shou avasi kaurakeksipaketin ja laittoi sen tarjolle. Milloinkohan hän oli viimeksi syönyt? Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa asiasta, mikä viittasi siihen, että viime ruokailusta oli kulunut reilusti aikaa.

Seuraavaksi Shou otti kaapista lasin ja kaatoi siihen jääteetä, jota oli näköjään ostanut keksien lisäksi. "Sinun kannattaisi juoda vähän", tämä kehotti ojentaessaan lasin hänelle. Minho otti sen vastaan ja huomasi samalla käsiensä tärisevän. Ehkä sokeri tosiaan tulisi tarpeeseen. Hän siemaisi lasista ja laskeutui sitten istumaan keittiönpöydän ääressä olevalle tuolille, koska seisominen alkoi nopeasti tuntua liian raskaalta.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Minho tuijotti tyhjyyteen ja siemaili välillä hajamielisesti jääteetä. Puolittain muotoutuneet ajatukset lipuivat hänen päässään tulematta koskaan valmiiksi. Hän oli melkein unohtanut Shoun olemassaolon, kun tämä puhkesi puhumaan. "Jos haluat puhua siitä, voin kuunnella", opiskelijatoveri tarjosi.

Minho kääntyi katsomaan Shouta ja yritti keskittyä. Hetken toisen tarjousta punnittuaan hän kohautti hartioitaan. "En tiedä, onko siinä mitään puhuttavaa. Kaukosuhde ei vain sopinut meille, tai lähinnä minulle. En osannut luottaa Juniin vaan olin mustasukkainen ja epäluuloinen, ja hän väsyi siihen."

Rishou Makito

Minho otti tärisevin käsin vastaan hänen tarjoamansa jääteelasin. Korealaisnuorukainen istuutui keittiöntuolille heikonnäköisenä juotuaan ensimmäisen siemauksen lasistaan. Toinen oli tosissaan nestehukan partaalla. Toivottavasti ei niin pahasti, että joutuisi tiputukseen. Shou otti itselleenkin lasin ja kaatoi sen täyteen jääteetä. Hän myös istuutui toiselle keittiöntuoleista. Ei hänenkään ollut järkeä seistä.

Korealaisnuorukainen ei sanonut hiljaisuuden aikana sanaakaan, simaili vain jääteetä silloin tällöin ja oli muissa maailmoissa. Mitäköhän toinen mietti? Vai miettikö mitään. Juuri paljon itkeneen henkilön oli yleensäkin vaikea ajatella mitään, koska pää tuntui olevan silloin yhtä sumua. Minho kuitenkin nosti katseensa opiskelijatoveriinsa Shoun esitettyään tarjouksensa kuunnella. Minho kohautti hartioitaan, kuin välinpitämättömänä. "En tiedä, onko siinä mitään puhuttavaa. Kaukosuhde ei vain sopinut meille, tai lähinnä minulle. En osannut luottaa Juniin vaan olin mustasukkainen ja epäluuloinen, ja hän väsyi siihen."

Shou nyökkäsi. Liika painostus ja syyttely ottaa aina toista osapuolta koville. Shou puristi aavistuksen kovempaa pitelemäänsä jääteelasia. Hikakin oli suuttunut, kun hän oli melkein suoranaisesti syytellyt tätä pettämisestä, vaikkei mitään todellisuudessa ollut vielä käynytkään. Shou oli pahoillaan siitä seikasta. Hänellä oli ollut niin huonoja kokemuksia pettämisestä, ettei ollut halunnut ottaa riskiä. Hika oli muutenkin myöntänyt, ettei ollut rakastanut häntä enää ja oli heikko kiusauksille muutenkin, niin oli ollut parasta vain luovuttaa.

"Kaukosuhteet ovat hankalia", Shou sanoi. Hän ei olisi itse valmis sellaiseen. Hän halusi olla rakastettunsa vierellä kaikkina hetkinä, niin hyvinä kuin huonoinakin.

Minho Park

Shou nyökkäsi vastaukseksi. "Kaukosuhteet ovat hankalia", tämä totesi diplomaattisesti. "Niin", Minho myönsi ja siemaisi jälleen lasistaan. Se oli jo melkein tyhjä, vaikkei hän ollut rekisteröinyt juoneensa niin paljon. Vesi ja sokeri olivat kuitenkin varmasti tulleet tarpeeseen.

Hiljaisuuden vallitessa Minho joi lasinsa tyhjäksi. Laskettuaan sen eteensä pöydälle hän kurottautui ottamaan kaurakeksin Shoun esille asettamasta paketista. Hänestä tuntui, että hänen päänsä oli hiukan vähemmän sumuinen jääteelasillisen jälkeen. Syöminen saattaisi siis hyvinkin parantaa hänen oloaan edelleen. Sitä paitsi vatsa tuntui tyhjältä, vaikkei hänellä ollutkaan nälkä.

Minho söi keksin hitaasti. Sitten hän rikkoi vihdoin hiljaisuuden sanomalla hiljaa: "Ei meidän suhteemme luultavasti olisi kestänyt, vaikka en olisikaan lähtenyt vaihtoon. Tämä vain nopeutti asioita. Minulla oli ongelmia luottaa Juniin jo aiemmin. Lisäksi alusta saakka minusta tuntui, että jotain puuttui."

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän myönsi nuo asiat kunnolla edes itselleen. Tavallaan hän oli koko ajan ollut tietoinen sekä siitä, että heidän suhteensa tuskin kestäisi ikuisesti, että siitä, että jotain tuntui puuttuvan, mutta hän ei ollut ollut valmis kohtaamaan totuutta. Hän oli niin kovasti halunnut, että suhde Junin kanssa toimisi. Jun oli ollut hyvä poikaystävä, varsinkin verrattuna hänen aiempiin poikaystäviinsä. Sitä paitsi hänen oli pakko mennä eteenpäin elämässään. Hän ei voinut ikuisesti haikailla Siwonin perään.

Ja silti hänen ja Junin suhdetta oli salavihkaa alusta asti varjostanut juuri se, ettei Jun ollut Siwon. Hän oli huolellisesti välttänyt vertaamasta Junia Siwoniin, koska hän oli tiennyt, ettei sen tien päässä odottanut mitään hyvää. Se ei kuitenkaan poistanut sitä tosiseikkaa, ettei hän ollut rakastanut Junia samalla tavalla kuin Siwonia. Siwon oli ollut hänen elämänsä rakkaus, eikä Jun ollut kyennyt uhkaamaan tämän asemaa hänen silmissään, vaikka hänen ja Junin suhde olikin objektiivisesti ottaen ollut toimivampi kuin hänen ja Siwonin ja vaikka Jun oli ollut parempi poikaystävä kuin Siwon. Mitä jos en koskaan löydä ketään, jota rakastaisin niin kuin Siwonia?

Rishou Makito

"Niin", Minho totesi vastaukseksi ja joi lasistaan, joka oli jo melkein tyhjä. Shou joi omastaan, otti kaurakeksin paketista ja söi sen. Hän ei muistanut milloin viimeksi olisi syönyt makeaa. Hän ei erityisemmin pitänyt liian makeista herkuista. Suolaiset pikkupurtavat olivat hänen erityistä herkkuaan. Nämä kaurakeksit eivät sisältäneet niin paljon sokeria, että se olisi tehnyt niiden mausta liian imelää.

Minhokin otti paketista keksin ja söi sen hyvin hitaasti. Heidän välillään vallitsi hiljaisuus, mutta se ei haitannut kitaristia. Hänen ei kuulunut puhua juurikaan, vain kuunnella, jos korealaisnuorukainen haluaisi avautua lisää. Niin kuin tämän jonkin ajan kuluttua tekikin. "Ei meidän suhteemme luultavasti olisi kestänyt, vaikka en olisikaan lähtenyt vaihtoon. Tämä vain nopeutti asioita. Minulla oli ongelmia luottaa Juniin jo aiemmin. Lisäksi alusta saakka minusta tuntui, että jotain puuttui", Minho avautui.

Shou nyökkäsi. Minholle teki hyvää saada puhua mieltään painavista, askarruttavista asioista ääneen, jollekulle. Se auttaisi pikku hiljaa saamaan ajatukset toimimaan taas kunnolla. Shou oli ollut käpertynyt ja sulkeutunut omaan huoneistoonsa ties kuinka pitkäksi ajaksi ennen kuin Aki ja Tom olivat tulleet häntä katsomaan, olivat jo luulleet hänen kuolleen asuntoonsa. Hänestä oli tuntunut vähän paremmalta, kun oli saanut ex-kämppiksiltään tukea, olivat nämä yrittäneet piristääkin häntä. Hän oli kiitollinen ystävilleen, että nämä jaksoivat kantaa hänestä joskus huolta. Shou ei halunnut tietää, kuinka kauan hänellä olisi mennyt päästä ulos, jos Aki ja Tom eivät olisi ilmaantuneet hänen asunnolleen.

Shou olisi halunnut kysyä esseepariltaan, että mistä tämän epäluottamus kumpusi, muttei kehdannut kysyä. Hän myös pohti, miksi Minho oli ryhtynyt suhteeseen, jos alusta asti oli hypännyt veneeseen, jossa oli pohjassa reikä. Ainoa asia, mikä Shoulle tuli mieleen oli, että ehkä Minholla oli ollut vain pakko olla joku seuruselukumppani. Sellaisissa suhteissa ei ollut koskaan kovin valoisa tulevaisuus.

Minho Park

Shou oli nyökännyt jälleen hänen sanoilleen mutta ei ollut sanonut mitään. Minho ymmärsi sen, sillä ei ollut oikein mitään, mitä toinen olisi voinut sanoa. Opiskelutoverin olisi ollut turhaa todeta, että Minho oli tehnyt tyhmästi pysyessään vuoden verran suhteessa, jossa oli alusta saakka ollut jokin puute, sillä hän tiesi sen kyllä itsekin. Shou tuskin ymmärsi, miksi hän oli niin tehnyt, mutta vaikka olisi ymmärtänytkin, ei se olisi muuttanut hänen menettelytapaansa yhtään vähemmän typeräksi. Siksi Minho ei alkanut selittämään sitä sen enempää. Sitä paitsi hänellä ei todellakaan ollut sillä hetkellä tarpeeksi henkisiä voimavaroja jäljellä, että hän olisi tahtonut ottaa suhdehistoriansa millään lailla puheeksi.

Jos Minho olisi ollut normaalitilassa, hän olisi varmaan pohtinut, mitä Shou hänestä ajatteli kuulemansa perusteella. Mahtoiko toinen sääliä häntä vai pikemmin halveksia? Sillä hetkellä Minholle oli kuitenkin jokseenkin samantekevää, oliko Shoun kuva hänestä muuttunut huonommaksi kuin aiemmin. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut välittää muiden mielipiteistä. Ajatelkoon Shou siis hänestä, mitä ikinä tahtoi.

Minho otti toisen kaurakeksin ja söi sen yhtä hitaasti kuin ensimmäisen. Samalla hän mietti Junia ja Siwonia sekä eroaan ensin mainitusta. Saatuaan keksin viimein syötyä hän totesi ääneen: "Silti eromme tekee kipeää. Vaikka tiesin kai koko ajan sisimmässäni, ettei Jun ollut se oikea minulle, rakastin häntä ja olisin halunnut suhteemme toimivan. Vielä nytkään, kaiken sen riitelyn ja pahan olon jälkeen, en olisi tahtonut erota hänestä."

Minho piti pienen tauon ja tunnusti sitten: "Pelkään, etten ikinä löydä ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa loppuelämäni. Että minussa on jokin perustavanlaatuinen vika, minkä vuoksi suhteeni epäonnistuvat kerran toisensa jälkeen. Että sydämeni on tuomittu särkymään yhä uudelleen ja uudelleen." Viimeisten sanojen kohdalla hän tajusi itkevänsä. Turtuus oli vihdoin väistynyt, ja suru ja epätoivo olivat vallanneet sen tyhjäksi jättämän tilan.

Rishou Makito

Minho otti toisen keksin paketista ja söi sen myös hitaasti. Shou otti myös toisen keksin ja söi sen kolmella haukulla. Sitten hän joi loput jääteestään. Hän ei toistaiseksi halunnut lisää juomaa, joten laski lasin pöydälle käsistään. Oli kulunut taas pitkä hiljaisuus, mutta Minho alkoi taas puhua. "Silti eromme tekee kipeää. Vaikka tiesin kai koko ajan sisimmässäni, ettei Jun ollut se oikea minulle, rakastin häntä ja olisin halunnut suhteemme toimivan. Vielä nytkään, kaiken sen riitelyn ja pahan olon jälkeen, en olisi tahtonut erota hänestä."

Kaikki erot olivat vaikeita, toiset kuitenkin vähemmän kuin toiset. Ihmisen täytyi olla aika tunteeton, jos ei eron jälkeen olisi tuntenut mitään. Jokaista seurustelukumppania jäi aina kaipaamaan eri tavalla kuin toista. Kaikki suhteet olivat erilaisia, ei voinut koskaan tulla samanlaista vastaan enää milloinkaan. Shou pohti, oliko Hika ollut hänelle Se Oikea, hän ainakin oli ollut niin sokeasti rakastunut tähän, ettei ollut ymmärtänyt nähdä niitä vikoja, mitä heillä oli loppujen lopuksi ollut. Heillä ei ollut ollut kovinkaan terve suhde. Shou yleensä osasi ajatella ja katsoa asioita monelta kannalta, mutta Hikan kanssa hän oli unohtanut tehdä sen. Ainoa vakava keskustelu, jonka he lopulta olivat käyneet, oli ollut heidän eropäivänään.

"Pelkään, etten ikinä löydä ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa loppuelämäni. Että minussa on jokin perustavanlaatuinen vika, minkä vuoksi suhteeni epäonnistuvat kerran toisensa jälkeen. Että sydämeni on tuomittu särkymään yhä uudelleen ja uudelleen", Minho avautui ääni säröillen ja loppua kohden sanojaan tämä alkoi itkeä vuolaasti. Shou tunsi toista kohtaan pelkkää myötätuntoa ja ymmärsi varsin hyvin, mitä Minho sanoi. Hän ajatteli täysin samoin itsestään. Siksi hänellä oli valtava pala kurkussa ja hänen täytyi ponnistella, ettei alkaisi itkeä esseetoverinsa seurana.

Kitaristin olisi tehnyt mieli halata Minhoa. Hän olisi niin tehnytkin, jos he olisivat olleet läheisimmissä väleissä. Jos he olisivat olleet ystäviä eikä vain tuntemattomia opiskelutovereita toisilleen. Teki kipeää nähdä aina niin määrätietoinen ja vahva persoona, jona Shou oli tottunut toisen näkemään, noin musertuneena ja haavoittuvaisena. Shou kaivoi olkalaukustaan, jonka oli laskenut tuolinsa viereen, tupon nenäliinoja, joita oli tottunut kantamaan mukanaan ja ojensi ne ystävällisesti esseetoverilleen.

Shou pudisti päätään toisen sanoille pidätellen omia tunteitaan pääsemästä valloilleen ja sanoi: "Tuo ei ole totta. Sinussa ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa, olen siitä varma. Olet vielä nuori, sinulla on aikaa tutustua ihmisiin ja löytää itsellesi sopiva kumppani jonain päivänä. Anna itsellesi ja ajalle itselleen aikaa", Shou sanoi mahdollisimman hellästi, ettei toinen pitäisi häntä epäkohteliaana. Hän ei halunnut sanoa toiselle mitään epäsopivaa tai sopimatonta. Nuo lausumansa sanat hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa itselleenkin. Hänen oli pakko sanoa viimein jotain Minholle, jonka ajatukset olivat vajoamassa syviin mustiin vesiin. Hän halusi yrittää vetää toisen sieltä pois ennen kuin tämä vajoaisi liian syvälle. Shou oli itse vajonnut ja oli varmaan siellä vieläkin, vaikka yrittikin kovasti pyrkiä eteenpäin ja sanoa itselleen toista.

"Se on helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. On vaikeaa luottaa tulevaisuuteen, jos on mennyt tähänkin asti kehnosti..." Shou jatkoi hiljaa.

Minho Park

Itkunsa lomassa Minho huomasi Shou ojentavan hänelle tupon nenäliinoja säälivä ilme kasvoillaan. Minho otti nenäliinat vastaan. Kaikkein mieluiten hän olisi juuri nyt halunnut halauksen, mutta nenäliinat saivat nyt riittää, sillä hän ja Shou eivät tunteneet toisiaan tarpeeksi hyvin muuhun. Nyt, kun hänellä ei ensimmäistä kertaa elämässään ollut ketään läheistä vierellään lohduttamassa eron hetkellä, hän tiedosti, kuinka yksin oikeasti oli Englannissa. Hän oli ajatellut, että koska hän olisi maassa vain vuoden, pelkät tuttavat riittäisivät, mutta sillä hetkellä hän olisi kipeästi tahtonut vierelleen ystävän.

"Tuo ei ole totta. Sinussa ei ole mitään perustavanlaatuista vikaa, olen siitä varma. Olet vielä nuori, sinulla on aikaa tutustua ihmisiin ja löytää itsellesi sopiva kumppani jonain päivänä. Anna itsellesi ja ajalle itselleen aikaa", Shou neuvoi lempeästi. Minho arvosti toisen lohdutusyritystä, vaikka tämän sanat eivät saaneetkaan häntä tuntemaan oloaan yhtään toiveikkaammaksi. Toisaalta hänen oli vaikea kuvitella, että sellaisia sanoja oli olemassakaan, jotka juuri nyt nostaisivat hänen mielialaansa.

"Se on helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. On vaikeaa luottaa tulevaisuuteen, jos on mennyt tähänkin asti kehnosti..." Shou jatkoi hiljaa. Tämän ääni oli varsin murheellinen. Se sai Minho äkisti muistamaan, että Shou oli itsekin eronnut jokin aika sitten. Vaikutti siltä, että hänen sanansa olivat saaneet toisen palaamaan ajatuksissaan omaan eroonsa ja sen herättämiin ikäviin tunteisiin.

"Anteeksi, jos muistutin sinua omasta erostasi", Minho sanoi opiskelijatoveriinsa katsoen. Hän yritti hillitä itkuaan ja koota itseään. Hänellä oli syyllinen olo siitä, että hänen paha olonsa oli tarttunut Shouhunkin. Toisen oli varmasti ihan riittävän vaikeaa päästä erostaan yli ilman, että joku muu nosti siihen liittyvät ajatukset ja tunteet takaisin pintaan.

Rishou Makito

Shou oli antanut äänensä vaipua murheellisen kuuloisen tasolle, ja Minho huomasi sen. "Anteeksi, jos muistutin sinua omasta erostasi", tämä pahoitteli ja yritti saada itkunsa kuriin. Shou sätti itseään, hänen ei ollut missään nimessä tarkoitus tuoda itseään ja omaa eroaa tähän tilanteeseen mukaan. Nyt oli kyse Minhosta, ei hänestä. Shou pudisti päätään. Hänen oli nyt vaikea pitää itsensä kasassa, kun esseetoverikin oli huomannut hänen murheellisuuden.

"Ajattelen vain samoin itsestäni silloin tällöin; etten ikinä tule kelpaamaan kenellekään tällaisena kuin olen. Yritin kai lohduttaa samalla itseänikin äskeisillä sanoillani. Turhilta ne kyllä tällä hetkellä tuntuvat, anteeksi," Shou sanoi ja loi pienen surullisen hymyn. Hän yritti olla vahva, jotta kenenkään ei tarvitsisi seurata hänen suremistaan vieressä ja tuntea itseään kiusaantuneeksi. Hänen täytyi hoitaa bändin asioita, pitää huoli treeniajoista ja muista asioista. Hän ei voinut enää laiminlyödä niitä. Nyt kun Niyakin oli päässyt pois yksityiskoulusta, treenejä pystyi pitämään tiheämpään. Hän oli aloittanut kuntoilun ja yliopiston uudestaan, jotta saisi ajatuksensa muualle.

"Vaikka erostani on kulunut jo kolme kuukautta, se tuntuu silti kahdelta viikolta", Shou totesi ajatuksensa ääneen. Hänen ei olisi pitänyt sanoa enää mitään itsestään viittaavaa Minholle, mutta hän avautui. Hän avautui enemmän Minholle, kuin omille bändikavereilleen. Se oli outoa.

Erot eivät olleet koskaan helppoja käsitellä, etenkään tämä ero. Oli ollut kova isku vasten kasvoja, kun Hika oli sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä enää. Kuinka kauan Hika oli ollut tuntematta mitään hänen seurassaan? Ja hän kun oli ollut niin sokeasti rakastunut...