Kirjoittaja Nightingale » 24.01.2016 16:16
Kazuhiro Tanaka
Kazuhiro oli olettanut, että Hajime ilahtuisi hänen sanoistaan. Toisen ilme oli kuitenkin omituinen. Enimmäkseen tämä näytti jostain syystä hyvin vaikuttuneelta, mutta tämän kasvoilta heijastui myös jokin muu tunne, joka ei ollut luonteeltaan lainkaan positiivinen. Vaikutti vähän siltä, että hän oli tahattomasti osunut johonkin väärään kohtaan vaaleahiuksisessa kitaristissa.
Kazu ei ollut tottunut tulemaan tällä tavalla yllätetyksi sosiaalisissa suhteissaan. Hän osasi yleensä aina lukea ihmisiä ja ennakoida, miten nämä reagoisivat hänen sanoihinsa. Siksi Hajimen käytös tekikin hänen olonsa hieman epämukavaksi. Entistä häiritsevämmän asiasta teki se, ettei hän ollut yrittänyt herättää toisessa mitään kielteisiä tunteita vaan päinvastoin. Hän kävi mielessään uudelleen läpi sen, mitä oli sanonut, mutta ei löytänyt siitä mitään selitystä toisen käytökselle.
Ennen kuin Kazuhiro kuitenkaan ehti uppoutua kunnolla analysoimaan tilannetta, Hajime puhkesi puhumaan. "Tuo on hieno päätös. Toivon todella, että onnistut vaativassa tavoitteessasi. Olen myös hyvin otettu siitä, että toivot ystävyytemme syvenevän. Minä toivon samaa." Sanoja säesti hymy, joka oli olettavasti tarkoitettu ilmaisemaan hyvää tahtoa.
Kazu tuijotti hetken intensiivisesti Hajimea arvioidakseen, oliko tämä vilpitön sanoissaan. Hän totesi, että oli. Ja silti jokin oli pielessä. Sen näki varsinkin toisen hymystä, joka näytti hivenen pakotetulta, ja tämän silmistä, joihin hymyn yritys ei yltänyt. Hajime tsemppasi hyvin, paremmin kuin suurin osa ihmisistä, mutta ei silti kyennyt täysin kätkemään sisällään olevia negatiivisia tunteita häneltä.
Kazuhiro pohti, mitä hänen kannattaisi tässä tilanteessa tehdä. Toisaalta hänen teki mieli käräyttää Hajime ja kysyä tältä, mistä oli kyse. Toisaalta hän ei tykännyt kuulustella toisia ja pakottaa näitä puhumaan vasten tahtoa. Lisäksi hän muisti, kuinka ikävästi hänen edellinen yrityksensä ajaa Hajime nurkkaan oli päättynyt, mikä ei erityisesti rohkaissut häntä käyttämään samaa taktiikkaa uudelleen. Vaikka hän oli saanut niin menettelemällä vastauksia, hän oli myös ollut vähällä tuhota heidän alkavan ystävyytensä.
Loppujen lopuksi Kazu päätyi siihen, että olisi parempi, että hän antaisi tällä kertaa Hajimen pitää pahan olon syynsä vain omana tietonaan. Vaikka hän ei tykännyt siitä, ettei tiennyt täysin, mitä toisen päässä liikkui, hän pystyi kyllä elämään ilman tuota tietoa. Hän ei halunnut riskeerata heidän ystävyydenalkuaan pakottamalla Hajimea heidän toisellakin tapaamiskerrallaan selkä seinää vasten, ei ainakaan tällaisen asian takia. Sitä paitsi Hajimella, aivan kuten hänelläkin, oli oikeus pitää joitakin asioita vain omana tietonaan. Toivon mukaan toinen puhuisi sitten, kun koki olevansa siihen valmis ja luotti häneen riittävästi.
"Tehkäämme siis töitä molemminpuolisen luottamuksen rakentamiseksi", Kazuhiro totesi. Sitten hän vaihtoi itselleen epätyypillisen armeliaasti puheenaihetta: "Ne kirjat, joista olen tekemässä vertailevaa kirjaesseetä, ovat Jack Kerouacin Matkalla ja Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät. Oletko lukenut kumpaakaan?"
Häilyväinen sydän on ainoa vakaa asia maailmassa.