Nobody knows answer of the future

[OtakuCroco]

Thomas

Extrahermostuttavaa!! Thomas ei ollut varmaan koko elinaikanaan ollut näin hermostunut. Hän ei tiennyt ollenkaan miten hänen tulisi käyttäytyä tai olla, mitä pitäisi sanoa, sitten kun he saapuisivat perille? Hän oli Shoun kanssa menossa tänään tarkastamaan, asuisivatko hänen vanhempansa vielä samassa osoitteessa, jonka Jorfan oli laittanut kirjeeseen. Shoun mukaan, oli mahdollista, että he olisivat mahdollisesti muuttaneet muualle, mutta aina kannatti yrittää. Tom sitä paitsi halusi muutenkin yrittää löytää juuriaan. Hän ei halunnut ikuisesti olla kadulla asuva kulkukoira ja aiheuttaa ihmisille harmia.

Huvittavaa oli, että ennen se asia ei ollut haitannut häntä ollenkaan. Hänelle oli aivan sama, miten ihmiset harmistuivat hänen varastamisistaan ja ilkeistä kepposista, joita joutui elääkseen tekemään. Shoun kanssa muutaman viikon asuttuaan, Tom oli oppinut olemaan ihmisiksi. Hän oli hieman oppinut kunnioittamaan muita ja näiden tavaroita. Hän oli kokenut yhteiskunnan ulkopuolella olemisen ja luuli olevansa siellä ikuisesti, koko lopun ikänsä, mutta oli päässyt kokemaan toisenlaista elämää, johon oli jäänyt koukkuun. Se oli paljon parempaa.

Thomas oli lainannut sinä päivänä Shoulta kunnolliset vaatteet, jottei näyttäisi aivan rääsyiseltä - jos siis sattuisi tapaamaan oikeita biologisia vanhempiaan. Itse asiassa Shou oli tyrkyttänyt hänelle valkoisen, yksinkertaisella kuviolla koristetun t-paidan ja sen päälle ohuen tumman sisätakin. Housut olivat mustat normaalit farkut. Hänen oli kitaristin luona asuessaan helppo lainata tältä vaatteita, koska he olivat saman mittaisia ja suurin piirtein samoissa kilolukemissa.

Seutu oli muuttunut nätiksi lähiöksi, jossa ei liikkunut paljon autoja. Omakotitalot olivat ympäröity valkoisilla aidoilla tai pörhöillä virheillä puskilla. Thomas katseli näkymää haltioituneena. Tällaisella alueella hänen vanhempansa olivat asuneet. Ja jos hän olisi elänyt normaalin elämän, olisi hän myös saanut juosta vapaana naapurin kakaroiden kanssa pitkin kävelykatuja.

[Rishou Makito]

Rishou Makito

Shou oli saanut yllättävän pyynnön Thomasilta. Tämä oli ojentanut hänelle rypistyneen kirjeen, jonka oli käskenyt lukea läpi ääneen. Nuorukainen oli kertonut Niyan lukeneen sen aikaisemmin, mutta halusi kuulla uudelleen. Shoulle oli käynyt selväksi, millaista elämää Tom oli elänyt, ei varsin mukavaa. Sen tietäminen, että oli joutunut riistetyksi paikasta, jonne kuuluisi, mahtoi olla hirveä tunne. Thomas oli ollut vakavana koko tämän kirjeen lukemisen aikana, joten Shoun oli ollut vaikea lukea toisen ajatuksia.

Sitten Thomas oli pyytänyt häntä käyttämään veälittömästi kirjeen takapuolella olevassa osoitteessa, jossa Alice ja Timmy -Thomasin vanhemmat saattaisivat vielä asua. Ei ollut mitään takeita siitä, että nämä oleilisivat siellä vieläkin, mutta Shou oli yleisestikin toiveikas, joten oli suostunut nuorempansa pyyntöön. Olisi ollut hienoa, jos kovia kokeneen nuorukaisen elämä järjestyisi joten kuten normaaliksi.

Niinpä he olivat lähteneet heti bussipysäkille ja hypänneet seuraavan bussin kyytiin ja saapuneet tälle kodinkkaan oloiselle seudulle. Shou ei ollut ennen käynyt tällä alueella Lontoota, joten oli joutunut katsomaan reitin aluksi internetin kautta. "Talo on tällä kadulla, pitää löytää vielä numero 59", Shou totesi ääneen nuoremmalleen ja kävellessään tähyili tarkkaavaisesti talojen numeroita.

Viimeinkin kaksikko saapui määränpäähän. Omakotitaloa ympäröi vihreä pensasaita ja ovelle johtava kivipolku oli reunustettu kauniilla kukkaistutuksilla. Piha näytti siistiltä ja nurmikko vastaleikatulta, vaikkei siihen aikaan vuodesta tarvitsisi tehdä sitä. Lämpimät säät olivat menossa ohi, täytyi varautua pian kylmiin keleihin. Jos mahdollista, talvella sataisi lunta, joka peittäisi valkeudellaan koko maan.

[OtakuCroco]

Thomas

"Talo on tällä kadulla, pitää löytää vielä numero 59", Shou ilmoitti hetken kuluttua. Tom nyökkäsi ja jätti numeron etsimisen toisen huoleksi. Hän osasi laskea vain kahteenkymmeneen, joten hänestä ei olisi liioin mitään hyötyä. Shou pysähtyi äkisti ja Thomas seurasi esimerkkiä. Katse kääntyi kodikkaan näköiseen omakotitaloon, jonka piha oli hyvin hoidettu. Thomas oli aikoja sitten oppinut, että ihmisten luonteita pystyi lukemaan näiden pihamaan avulla. Tämän talon asukkaat olivat lempeitä ja huolehtivaisia ihmisiä.

Kylmä hiki ilmestyi yllättäen nuorukaisen kasvoille ja vatsassa alkoi lentää perhosia. Nyt hänen pitäisi ylittää raja ja astu pihamaalle, jonka kivetystä pitkin käveltiin sitten oven luokse. Hän ei kuitenkaan uskaltanut. Hän puristi hermostuneena taiteltua kirjettä kädessään ja nielaisi. Mitä jos hän vain kääntyisi pois ja jättäisi nuo ystävälliset ihmisparat rauhaan? Talon nurkalla oli lasten leikkiautoja ja kaivureita. Hän tunsi itsensä tunkeilijaksi, vaikkei ollut tehnyt paljon mitään vielä.

Thomas tunsi Shoun katseen itsessään. Hän ei voisi perääntyä kun toinen oli tuonut hänet näin pitkälle pelkkää hyvyyttään. Vielä kerran nielaisten Tom otti ensimmäiset askeleet ja käveli oven luokse. Hetken epäröityään hän painoi ovikelloa, jonka ääni oli lyhyt ja helähti laajassa huoneistossa. Odotus oli raastavaa. Viimeinkin kuului lähestyviä askelia ja ovi avautui. Oven avasi suurisilmäinen nainen, jonka tuuheat vaaleanruskeat hiukset oli sirottu pompulalla korkealle takaraivoon. Naisen kasvot olivat pyöreät, mutta niissä säilyi tietty kapeus, joka ei saanut tätä näyttämään lihavalta. Lapsia synnyttäneeltä tämä ainakin näytti. Erityisesti huomiota kiinnitti naisen suunpielessä oleva pieni tumma luomi, joka näytti hämärästi tutulta. Ihan kuin hän olisi muistanut sen jostain entisestä elämästä.

"Voisinko auttaa jotenkin?" Nainen kysyi lempeällä äänellä kulmat kohollaan. Totta kai tämä oli hämmentynyt. Tämän oven taakse oli juuri ilmestynyt kaksi tuntematonta ihmistä, jotka vaikenivat tosi paikan tullen. "Ah...um...." Tom änkytti. Hän oli jäässä, hän ei saanut sanoja suustaan. Hei rouva, mahtaisitteko olla äitini? Nimeni on Thomas... kuulostaisi maailman typerimmältä esittäytymiseltä. "Ole kiltti, lue tämä!" Tom sai viimein sanotuksi ja ojensi suoralla kädellä kirjeen naiselle, joka tarkkaili häntä tutkivasti. Hetken epäröityään tämä otti kirjeen, aukaisi sen ja ryhtyi lukemaan.

Koko tämän aikana Tom puri huuliaan yhteen hermostuneena. Äkisti naisen silmät levähtivät järkytyksestä lautasiksi ja toinen vapisevista käsistä lennähti suulle. Vaaleansininen katse nousi nuorukaiseen kysyvänä ja samaan aikaan kauhistuneena, jälkimmäisestä tunteesta Tom ei mennyt takuuseen. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun tämä pyörtyi ja tömähti pitkälleen siihen kynnykselle. Tom oli yllättynyt. "R-rouva, oletteko kunnossa?!" Thomas kumartui naisen puoleen huolestuneena. Kaikesta naisen käyttäymisestä saattoi selvästi päätellä, että juuri tämä henkilö oli hänen äitinsä.

[Rishou Makito]

Rishou Makito

Thomas näytti muuttuneen patsaaksi. Pieni hikinoro valui nuorukaisen otsalta poskelle ja siitä paidan alle. Nuorempi näytti vakavasti harkitsevan seuraavaa siirtoa ja punnitsevan mielessään erilaisia asioita. Ykköskitaristi toivoi, ettei Tom perääntyisi juuri kun oli tullut niin pitkälle. Hän uskoi askeleen ottamisen pelottavan, se oli luonnollista. Olihan toinen ollut pelkkä kolmikuinen vauva, joka oli raa'asti riistetty vanhempien luota. Jälleennäkeminen pelotti aivan varmasti, joten Shou ei ryhtynyt hoputtamaan. Heillä ei olisi kiire minnekään, koko päivä aikaa. Tosin ulkopuolisen silmissä saattaisi näyttää omituiselta, jos he seisoisivat siinä pitkänkin aikaa vielä.

Lopulta nuorukainen rohkaisi mielensä ja asteli ovelle, jonka kelloa soitti hetken epäröityään. Shou seurasi hieman kauempana perässä. Tämä ei ollut hänen asiansa vaan yksinomaan Thomasin. Hänen ei kuuluisi puuttua siihen. Mahdollisten ongelmatilanteiden kohdalla hänen kuuluisi pysyä myös loitolla. Oven avasi yli komenkymmentä mutta alle neljäkymmentävuotias vaaleanruskeahiuksinen nainen. Jos Thomasin vanhemmat asuvat yhä tässä talossa, tämä henkilö on varmasti kirjeen Alice.

"Voisinko auttaa jotenkin?" nainen kysyi kun kumpikin heistä pysyi vaiti. Oli varmasti hyvin epäilyttävä näky naisen mielestä, silti tämä pysyi ystävällisen oloisena eikä panikoinut mahdollisista kaupustelijoista. Thomas änkytti ah:ta ja um:ta hetken ennen kuin pyysi naista lukemaan kirjeen. Hiukan kulmiaan kurtistaen nainen otti kirjeen, taitteli sen auki ja alkoi lukea.

Shou katseli uteliaana naisen ilmeitä. Aluksi oli neutraali-ilme, sitten kummastunut ja seuraavaksi oli yllättynyt. Alicen silmät laajenivat suuriksi ja käsi lennähti suun eteen estääkseen huudahduksen. Kuului vain epämääräinen henkäys ennen kuin vaaleaverikkö pyörtyi kynnykselle. Tällaiseen tilanteeseen edes Shou ei ollut varautunut. "Herttinen hän pyörtyi!" Shou huudahti yllättyneenä samaan aikaan, kun Thomas kumartui maahan ja kysyi, oliko rouva mahdollisesti kunnossa.

[OtakuCroco]

Thomas

Miks se pyörtyi?? Oliks niin kauheaa kuulla pojan olevan elossa? Minkä takia!? Thomas mietti raivoisasti päänsä sisällä. Hän taisi olla pelkkä epäkaivattu menneisyyden haamu. "Alice?" kuului sisältä päin miehen ääni. "Stone takaisin!!" kuului samaan aikaan yllättäen huuto tieltä. Pihaan juoksi vaaleanruskea pentukoira, jonka kuono ja korvanpäät olivat valkoiset. Se juoksi innoissaan karkuun nuorta omistajaansa talutushihnan päässä. Äkillisesti Tom muisti Rockin, joka oli ollut pentuna aivan samanlainen lukuunottamatta noita valkoisia läikkiä päässä. Koiranpentu oli niin innoissaan, ettei edes huomannut vieraita vaan juoksi suoraan emännän yli sisälle taloon.

Thomas kohtasi sitten Alicea kutsuneen miehen katseen. Ihan kuin hän olisi katsonut peiliin vanhempaa minäänsä, tosin tällä peilikuvalla oli mustat hiukset ja tummasankaiset silmälasit. Miehen katse oli kysyvä ja tämä näytti punnitsevan tilannetta, mikä oli oikein homman nimi. Kaksi vierasta nuorta miestä ja nainen makaamassa kynnyksellä lappunen kourassa. "Um... tämä... ei me..." Thomas änkytti. "ÄITI!!!" poika huusi hengästyneenä nähdessään vanhempansa makaavan elottomana. "ISÄ NÄMÄ HEMMOT TAPPOIVAT ÄIDIN!!!!" "Eikä, tää on väärinkäs---!!" Thomas yritti korjata tilannetta oikeille raiteille, mutta hänen sanansa keskeytyivät, kun tummahiuksinen poika potkaisi hollilla olevan jalkapallon suoraan hänen naamaansa.

"Ei hätää, Jon! Äitisi vain pyörtyi. Ei hätää, Alice on hiukan aneeminen ihminen", mies sanoi ja kumartui vaimonsa viereen ja nosti nyt hiukan tajuissaan olevan naisen itseään vasten seisomaan. Mies katsoi Thomasia arvioivasti ja tutkivasti. Tämän kulmat kurtistuivat aavistuksen, kun tämä pohti jotain erittäin ankarasti. "Tulkaa sisälle, tarjoan jotain juotavaa." Thomas tuijotti miestä hämillään mutta totteli kuitenkin käskyä. Hän seurasi Alicea ja Timmya olohuoneeseen, jonne hetken päästä toivuttuaan Alice toi kannullisen mehua ja pari mukia, joihin kaatoi tekemäänsä juotavaa.

Alice laski kannun pöydälle ja käveli sitten selin heihin päin sohvan takana olevan lasivitriinin luokse. Thomas puri huulensa sisäpintaa ja vilkaisi miestä, joka tällä hetkellä luki kirjettä vaiteliaana heitä vastapäätä. Luettuaan tämä kohotti hämmentyneen ja epäuskoisen katseensa Thomasiin. "Onko kirje aito? Kirjoitus kyllä näyttää Jorfanin käsialalta." "On. Myös tämäkin on aito." Thomas kaivoi paitansa alta hopeisen medaljongin ja asetti sen pöydälle miehen eteen.

Timmy otti sen käteensä tarkasteltavakseen ja siveli sen haalistunutta kaiverrettua kuviota hetken vaiteliaana. "Tätä on vaikea uskoa todeksi..." Tim aloitti huokaisten, miehen silmistä heijastui surua, kun tämä mietti menneisyyttä 17 vuotta taaksepäin. "Kotiimme murtauduttiin yöllä, emme heränneet siihen, vasta aamulla huomasimme lapsemme ja medaljongin kadonneen. Meillä oli epäilyksemme, kuka se mahtoi olla. Arvasin heti sen olevan Jorfan, koska aiemmin hän oli uhkaillut meitä. Se mies vain katosi jäljettömiin emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet kolmikuista jälkeläistämme." Tim piti tauon. Thomas tuijotti miestä. Jorfan oli kertonut monesti silloin, että vanhemmat olivat kylmiä ja julmia, eivätkä välittäneet hänestä, mutta nyt Alicea ja Timiä katsoessaan hän tajusi, että miehen sanat olivat olleet silkkaa valhetta. Hän ei enää tiennyt, mitä tunsi Jorfania kohtaan. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin pettymyksen tunne.

[Rishou Makito]

Rishou Makito

"Alice?" Kuului matala miehen ääni talon sisältä. Samaan aikaan kävelykadulta kuului nuorelle pojalle kuuluva ääni, joka huusi jotain Stonea. Kävi nopeasti ilmi, että Stone oli pieni koiranpentu, joka innoissaan juoksi vieraiden ohi sisään taloon. Alicea kutsunut mies oli ilmestynyt oviaukolle katselemaan tilannetta. "Um... tämä... ei me..." Thomas yritti selittää, mutta poika keskeytti nuorukaisen kimeällä huudollaan. "ISÄ NÄMÄ HEMMOT TAPPOIVAT ÄIDIN!!!!" "Eikä, tää on väärinkäs---!!" Tom yritti selittää, mutta ennen kuin tämä ehti saada lauseensa loppuun, poika oli potkaissut lasten jalkapallon tämän kasvoihin.

Shou oli aika pihalla kaikesta, koska tässä tilanteessa tapahtui paljon eikä ehtinyt kunnolla reagoida. Hän siis tyytyi vain katselemaan ihmeissään jokaista vuoronperään. Tämä tilanne olisi varmasti näyttänyt koomiselta, jos se olisi kohtaus jossakin elokuvassa. "Ei hätää, Jon! Äitisi vain pyörtyi. Ei hätää, Alice on hiukan aneeminen ihminen", kynnyksellä seisova mies rauhoitteli kumartuessaan vaimonsa puoleen. "Tulkaa sisälle, tarjoan jotain juotavaa", mies sanoi nostaessaan naisen ylös itseään vasten.

Shou epäröi, koska ei ollut oikein osallinen tähän. Eikä hänen kuuluisi olla häiritsemässä toisten perhe-elämää, hän oli tullut vain saattamaan Tomin omiensa luokse. Kyllähän häntä kiinnosti, miten muuten nämä ihmiset tulisivat reagoimaan Thomasin yllättävään paluuseen. Perheenisä viittoi häntäkin tulemaan sisälle, joten ykköskitaristi totteli ja astui kunnioittavasti kynnyksen yli. Heidät johdatettiin olohuoneeseen, jossa heitä viitottiin istumaan pehmeälle sohvalle. Myöhemmin, päästyään takaisin omille jaloilleen, Alice tarjosi heille marjamehua.

Shou joi pari kulausta juomaansa, kun Timmy luki Thomasin tuomaa kirjettä. Luettuaan tekstin mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä. "Onko kirje aito? Kirjoitus kyllä näyttää Jorfanin käsialalta." "On. Myös tämäkin on aito", Thomas vastasi ja kuin todistaakseen sanansa, tämä kaivoi esiin hopeisen medaljongin ja ojensi sitten sen miehelle. "Tätä on vaikea uskoa todeksi..." Timmy totesi haikean oloisena tarkasteltuaan korua. "Kotiimme murtauduttiin yöllä, emme heränneet siihen, vasta aamulla huomasimme lapsemme ja medaljongin kadonneen. Meillä oli epäilyksemme, kuka se mahtoi olla. Arvasin heti sen olevan Jorfan, koska aiemmin hän oli uhkaillut meitä. Se mies vain katosi jäljettömiin emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet kolmikuista jälkeläistämme." Timmy näytti murheelliselta ajatellessaan sitä päivää, kun oli menettänyt ensimmäisen poikansa.

Shou laski muovimukin varovasti ruskealle pöydälle ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Koti oli sisältäkin päin hyvin hoidettu, siisti ja puhdas. Kaikki tavarat olivat järjestyksessä, ikkunatkin näyttivät puhtailta, vastapestyiltä. Jos Alice ja Timmy hyväksyisivät Tomin takaisin perheeseen, poika saisi hyvän ja huolehtivaisen kodin. Piti toivoa vain parasta, että nuo kaksi vanhempaa tokenisivat tästä hetkellisestä järkytyksestään, joka toivon mukaan ei ollut paha järkytys.

[OtakuCroco]

Thomas

"Olimme velkaa hänelle eikä meillä silloin ollut varaa maksaa hänelle. Tietysti olisimme maksaneet vähän kerrallaan aina kuin mahdollista, mutta hänellä itselläänkin oli rahapulaa. En tiedä mitä tyydytystä hän sai viemällä ensimmäisen poikamme, mutta jos hän halusi saada meidät surullisiksi, siinä hän onnistui liiankin hyvin..." Tim selitti vakavalla äänensävyllä katsoessaan hopeista medaljonkia. Tom laski katseensa miehestä pöydän pintaan.

"Miten sinä olet elänyt nämä 17 vuotta? Kuinka hän kasvatti sinut?" Tim nosti katseensa, jonka ilmettä Thomas hätkähti ja nielaisi pienesti limaa kurkustaan. Mitä hän vastaisi? Totuuden? "Mä...." Tom aloitti ja lopetti, katsoi vuoronperään Timiä ja Alicea. "Meillä ei ollut kotia... Elettiin kadulla...." hän jatkoi ja sivuutti katseensa muualle. Häntä oli alkanut viime aikoina hävettää, miten hän oli joutunut elämään elämäänsä, siksi hän ei olisi halunnut kertoa siitä kovin yksityiskohtaisesti. "Jorfan kuoli ku mä olin 10-vuotias... Sen jälkeen mä elin yksin. Jouduin varastamaan ruokaa ja rahaa ja juoksee poliiseja karkuun."

Saisi nähdä miten tämän jälkeen kävisi. Saisiko hän jäädä vai joutuisiko jatkamaan elämäänsä kaduilla. Aina kun joku kuuli, miten hän joutui tekemään, katsoivat inhoavasti ja halveksivasti. Hän sitten vihasi niitä katseita yli kaiken. "Mä en osaa lukee tai kirjottaa, joten ton kirjeen lukeminen ei onnistunut. Löysin kyl yhen tyypin, joka sen luki mulle..." Tom pyristi hikisen kätensä nyrkkiiin. Hän oli saanut tarpeekseen hyljätyksi tulemisesta, joten hän ei varmaan olisi edes halunnut tietää, mitä noilla kahdella kiltillä ihmisillä oli sanottavana asiasta.

Äkisti kuului itkuinen tirskahdus, jolloin Tom nosti katseensa. Alice oli alkanut nyyhkyttämään vuolaita kyyneleitä. Nuorukainen kurtisti kulmiaan aavistuksen. Miksi tämä oli alkanut itkeä? Viimeinkin Alice otti askeleita Tomia kohti ja tultuaan tämän kohdalle, nainen kumartui ja keitoi kätensä pojan ympärille. "Olen niin hirveän pahoillani! Sinun ei olisi pitänyt joutua elämään sellaista elämää...Olemme niin pahoillamme...se oli varmasti rankkaa", Alice sanoi itkunsa lomasta ja sai hänetkin herkistymään. Myötätunto oli se, joka sai hänet tuntemaan näin, hän kuitenkin pidätti kyyneleitään, niin kuin silloinkin kun Niya oli halannut häntä myötätunnon alaisena.

"Jos mitenkään voimme hyvittää... auttaa.... korvata, mitä tahansa... Haluaisitko tulla asumaan meidän kanssamme? Loppujen lopuksi, sinä olet kuitenkin aina kuulunut tähän taloon ja perheeseen."

[Rishou Makito]

Rishou Makito

Timmy kertoi kuinka he olisivat voineet maksaa vähän kerrallaan ja olivat olleet todella surullisia kun eivät olleet etsinnöistä huolimatta löytäneet poikavauvaansa, joka oli kadonnut tietämättömiin. Seuraavaksi Tim kysyi, miten Thomas oli elänyt siihen päivään asti. Tom näytti epäröivän, mitä sanoisi. Shou uskoi nuoremman häpeävän sitä mitä oli joutunut tekemään orpona. Shoun mielestä Tomin ei olisi pitänyt hävetä. Kyllä kaikki tiesivät, että varastaminen oli väärin, mutta Thomas ei ollut voinut tehdä muutakaan.

Kun Thomas lopetti kertomasta omaa puoliskoaan tarinasta, heidän ylleen laski hetken hiljaisuus, jonka katkaisi nurkasta kuuluva nyyhkädys. Alice oli hyvin pahoillaan siitä, miten tämä nuorukainen oli joutunut elämään. Nainen käveli Thomasin luokse ja sulki tämän syvään halaukseen. "Olen niin hirveän pahoillani! Sinun ei olisi pitänyt joutua elämään sellaista elämää...Olemme niin pahoillamme...se oli varmasti rankkaa. Jos mitenkään voimme hyvittää... auttaa.... korvata, mitä tahansa... Haluaisitko tulla asumaan meidän kanssamme? Loppujen lopuksi, sinä olet kuitenkin aina kuulunut tähän taloon ja perheeseen."

Helpotuksen tunne laskeutui Shoun ylle. Hän huomasi olleensa jännittänyt jokaista lihastaan katsellessaan tätä tapahtumaan. Japanilaisnuorukainen tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä häiritsemästä näitä ihmisiä, jotka pitkän ajan jälkeen olivat löytäneet viimeinkin toisensa. Mutta jos hän olisi nyt avannut suunsa tai noussut ylös lähteäkseen, hän olisi pilannut herkän tunnelman. Mutta Shou oli onnellinen Thomasin puolesta, nämä ihmiset välittivät kuin välittivätkin ensimmäisestä pojastaan.

[OtakuCroco]

Thomas

Mitä?? Hänkö? Ihmisiltä vuosia varastellut poikako? Thomas pelkäsi kuulleensa väärin, mutta nainen oli sanonut sanat aivan selvästi hänen korvansa juuressa. Sittenhän... sittenhän tämä tarkoitti, että hän saisi jäädä... vai mitä? "Sa...saisinko todella jäädä?" Thomas kysyi kurkku kuivana ja hiukan epävarmana. "Totta kai!" Alicen äänessä kuului jo enemmän hymyä ja onnea. Thomas huokaisi helpotuksesta, hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä pelkästä onnesta, mutta jätti sen väliin.

Sitten Thomas muistikin, ettei ollut tullut taloon yksinään. Hän katsoi Shouta vähän nolona ja hymyili hieman. "Kiitti, Shou kun tulit mukaan, kiitti kun oot auttanut mua nää viime viikot." Mä olin tarvinnutkin tukea enemmän kuin koskaan. "En olis pärjännyt ilman sua." Tämän sanottuaan Shoulle nuorukainen kääntyi Alicen ja Timmyn puoleen. "Mä oon Shoulle kiittollisuuden velkaa. Toivottavasti teitä ei haitannut, kun se tuli saattamaan mua?"

Vanhemmat vain hymyilivät lempeästi. "Ei haittaa ollenkaan. Nimesi oli Shou, niinhän? Miten voimme kiittää sinua tarpeeksi, ystävällisesti kun tulit saattamaan poikaamme. Kiitos kun löysit hänet", Timmy sanoi hyvin kiitollisena.

[Rishou Makito]

Rishou Makito

"Sa...saisinko todella jäädä?" Thomas oli positiivisesti yllättynyt kuulemastaan, mutta kuitenkin oli epävarma siitä, että se todella tarkoitti sitä miltä oli kuulostanutkin. Alice vahvisti pojan kuuleman oikeaksi. Naisen ääni oli muuttunut surullisesta iloisemman puoleiseksi. Shou huomasi nyt Thomasin tuijottavan häntä hiukan nolostuneen näköisenä. "Kiitti, Shou kun tulit mukaan, kiitti kun oot auttanut mua nää viime viikot. En olis pärjännyt ilman sua."

Shou hiukan yllättyi Thomasin äkillisestä kiitollisuuden osoituksesta. Siihen asti Thomas ei ollut sanonut tai kiittänyt mitään ääneen. Shou oli kylläkin nähnyt kiittollisuuden pelkästään katsomalla toista kasvoihin. Mutta loppujen lopuksi kiitoksen sanominen ääneen antoi hänelle todella hyvän mielen. "Eipä kestä", Shou totesi hymyillen.

Seuraavaksi Thomas kääntyi vanhempiensa puoleen ja sanoi: "Mä oon Shoulle kiittollisuuden velkaa. Toivottavasti teitä ei haitannut, kun se tuli saattamaan mua?" Timmyä se ei näyttänyt ollenkaan haittaavan. "Ei haittaa ollenkaan. Nimesi oli Shou, niinhän? Miten voimme kiittää sinua tarpeeksi, ystävällisesti kun tulit saattamaan poikaamme. Kiitos kun löysit hänet."

"Ei minua tarvitse palkita mitenkään! Minulle tulee pelkästään hyvä mieli kun tiedän, että Thomas löysi viimeinkin sen mitä tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten!" Shou sanoi välittömästi. Hän ei missään nimessä halunnut mitään vastapalveluksia. "Ja oikeastaan, en minä Thomasia löytänyt, vaan eräs ystäväni Niya, joka toi hänet luokseni väliaikaisesti asumaan. Harmi vain ettei kaverini ole täällä paikanpäällä, hänellä kun on koulua. Välitän varmasti kiitoksenne hänelle", Shou kertoi hymyillen Thomasin vanhemmille.

"Mutta minun luultavasti pitäisi lähteä. En halua häiritä teitä enempää, luultavasti teillä on vielä paljon keskusteltavaa ja järjesteltävää." Shou nousi sohvalla ja suoristi paitaansa. Hän lähti kävelemään ovelle ja laittoi kengät jalkaansa. Hän saattoi lähteä hyvillä mielillä kotiin, kun oli tehnyt päivän hyvän työn.

[OtakuCroco]

Thomas

"Ei minua tarvitse palkita mitenkään! Minulle tulee pelkästään hyvä mieli kun tiedän, että Thomas löysi viimeinkin sen mitä tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten!" Shou kieltäytyi ehdottomasti ottamasta minkäänlaista palkkiota vastaan. Tom hymähti pienesti itsekseen. Se oli niin Shoun tapaista. Ja hänestä tuntui hyvältä, ettei Shou ollut missään vaiheessa ajatellutkaan saavansa tästä mitään palkkiota. Jo se pelkästään kertoi, että Shou oli todella hyvä ihminen. "Ja oikeastaan, en minä Thomasia löytänyt, vaan eräs ystäväni Niya, joka toi hänet luokseni väliaikaisesti asumaan. Harmi vain ettei kaverini ole täällä paikanpäällä, hänellä kun on koulua. Välitän varmasti kiitoksenne hänelle", Shou sanoi.

Niyan nimen kuullessaan Thomasin ilme vakavoitui. Pelkästään Niyan naamaa ajatellessaan Tom tunsi kiperän vihantunteen sisällään, ja se oli pelkästään pettymystä. Hän ei ollut nähnyt Niyaa sen jälkeen kun tämä oli tuonut hänet Shoun luokse. Hän tiesi olevansa vieläkin ihastunut tuohon pikkuruiseen vaahtosammuttimen kokoiseen jätkään, ja se ärsytti häntä.

"Mutta minun luultavasti pitäisi lähteä. En halua häiritä teitä enempää, luultavasti teillä on vielä paljon keskusteltavaa ja järjesteltävää." Shou nousi ylös ja käveli ovelle. Thomas tuli perässä ja katsoi kuinka kengät löysivät tiensä oikean omistajansa jalkoihin. Shoun selkäpuolta katsellessaan Thomas toivoi, että voisi vielä tämänkin jälkeen tavata Shouta ja Akia. Näistä kun oli tullut hänen ensimmäisiä kunnon kavereitaan. "S-saat tulla käymään niin usein kun haluat! Nähään pian!" Vai mitä?

[Rishou Makito]

Rishou Makito

Thomas oli tullut saattamaan häntä ovelle. "S-saat tulla käymään niin usein kun haluat! Nähään pian!" Kuulosti kuin Tom olisi luullut tämän olevan viimeinen kohtaaminen. Olihan se ymmärrettävää, nuorukaisella kun ei ole koskaan kunnollisia kavereita ollutkaan. Toisen lausahdus oli hiukan kömpelö ja aavistuksen epätoivoiselta kuulostava. Shou hymyili toiselle rauhoittavasti. "Eivät nämä ole jäähyväiset. Voit tulla käymään itsekin kun siltä tuntuu." Shou meinasi sanoa, että he voisivat soitella, mutta muistikin ettei toinen omistanut vielä kännykkää. Hän kuitenkin oli varma, että noin mukavan oloiset vanhemmat ostaisivat pojalle kännykän, jotta tietäisivät missä tämä liikkui.

"Näkemiin!" Shou huikkasi vielä olkansa yli, avasi oven lukon ja astui raikkaaseen ulkoilmaan. Talvi teki tosiaan. Enää pitäisi jäädä enää odottelemaan kylmiä sadeilmoja. Silloin tulisi varautua joka päivä ulos mennessään saateenvarjoon. Shou sulki oven perässään ja lähti kävelemään bussipysäkille päin. Itse asiassa, jos ilma vielä suosisi, hän voisi kävelläkin ja säästää vähän rahaa, vaikkei siitä hänellä ollutkaan puutetta.

[OtakuCroco]

Thomas

"Eivät nämä ole jäähyväiset. Voit tulla käymään itsekin kun siltä tuntuu", Shou vastasi. Toisen sanat lämmittivät ja piristivät Tomin mieltä. Sille hän hymyili helpottuneena. Hän ei tiennyt mitä kaikkea Alicen ja Timmyn pitäisi hoitaa tai toimittaa hänen vuokseen, mutta sitten kun kaikki asettuisi paikoilleen, hän tulisi varmasti moikkaamaan Shouta joko tämän asunnolle tai Darretten treenikämpälle. Hän ei ollut varma missä se sijaitsi mutta varmastikaan ei kovin kaukana.

Shou heitti heipat, avasi oven, jonka sulki perässään kiinni. Nuorukainen tuijotti hetken suljettua ovea ennen kuin kääntyi mennäkseen takaisin olohuoneeseen. Silloin hän muisti nuoren pojan, joka oli aikaisemmin juossut hänen ohitseen pienen koiranpennun kanssa. Missähän he olivat? Thomas tähyili huoneistoa ja äkkäsi sitten jonkun hahmon tuijottavan häntä nurkan takaa. Tuo poika siis olisi hänen pikkuveljensä? Hänellä oli pikkuveli! Tom oli aina halunnut sisaruksia ja nyt hänellä olisi sellainen!

Alice tuli olohuoneen puolelta ja käveli pikkupojan luokse, jonka jaloissa pyöriskeli leikkisä pentu. Nainen kumartui pojan tasolle ja haki tämän katsekontaktia. "Kuule Jon, tuo poika tuolla on isoveljesi. Hän kuuluu nyt perheeseemme. Hänen nimensä on Thomas."

Poika siirsi yllättyneen katseensa Tomiin. "Onko... mulla isoveli?" Ääni hämmentynyt, mutta silti siinä kuului jotain ilahtuneen tapaista. Nainen vastasi pojan kysymykseen nyökkäyksellä. Jon-nimisen pojan suunpielet venyivät melkein korviin saakka. "Siistiä! Mulla on ihka-oma ISOVELI!!!" Jon riemuitsi. Thomas oli yllättynyt, hän oli luullut että poika löisi häntä tai jotain, mutta tämä otti asian yllättävän hyvin vastaan. Ehkä se johtui siitä että toinen oli aina toivonut vanhempaa veljeä.

"Tule, mennään yläkertaan!!" Poika huudahti innoissaan ja juoksi koira perässään yläkertaan edeltä. Tom kääntyi katsomaan kysyvästi Alicea, kuin pyytääkseen lupaa. Hänhän ei ollut vielä ehtinyt kotiutua eikä tiennyt näiden sääntöjä. Kaikilla, jotka asuivat jossain asunnoissa, heidän taloissaan oli tiettyjä sääntöjä. Shounkin asunnossa oli säännöt vaikkei kovin tiukat olleetkaan. Tärkein sääntö oli, ettei mitään rikottu eikä saanut varastaa. Nainen hymyili ja nyökkäsi. "Voit mennä tutustumaan ensin pikkuveljeesi, hän on aina toivonut isoveljeä."

"Kiitti tosi paljon!" Thomas huikkasin iloisena ja hölkkäsi yläkertaan. Ja hän kun joskus oli kuvitellut, että hänen nuori elämänsä päättyisi kuolemaan. Hän oli ollut väärässä. Elämä kirkastuisi paremmaksi, jos vain antoi sille mahdollisuuden.